Hyväksi havaitun Synnintekijän (2013) jatko-osa keskittyy vahvasti kirkon piirin kaksinaismoralismiin, mutta tällä kertaa lähinnä Euroopan valtataisteluiden kautta, jotka vaikuttivat merkittävästi Euroopan muotoutumiseen. Juonia punotaan, liittolaisia hankitaan ja piispojen omaisuutta kartutetaan. Jeanne d'Arcia on hyödynnetty loistavasti ja neitsyeen liittyvä juonenkäänne rakennettu taidolla. Historiallista kehystäkin on jälleen käytetty juuri sopivasti luomaan ajankuvaa. Joitakin historiallisia romaaneja vaivaava infodumppaus on jätetty pois, joten keskiaikainen ympäristö on elävää ja ennen kaikkea uskottavaa.

Naisten vahvuuksia peilataan jälleen miesten ennakkoluulojen ja saamattomuuden kautta. Käänteinen feminismi toimii erinomaisesti, ja Beatrixin tarinan jatkuminen ainoastaan kirjojen alkupuoliskoissa on oikeastaan aika hyvä idea, vaikka tämän elämää seurataankin vain muutaman kappaleen ajan. Tässä kohtaa haluaisin kuitenkin mainita myös Mareduddin, johon olen vaivihkaa ihastunut tässä Olavin mukana kulkiessa. Tämän rooli Kalmantanssissa oli erityisen ilahduttavaa, ja loi kuvan suoraselkäisestä miehestä, josta voisin mielelläni etsiä lisätietoja. Ehdottomasti yksi parhaimmista henkilöistä. Olavin luonteen kehityskin alkaa pikku hiljaa näkyä. Hyvään vai huonoon suuntaan, se jää vielä nähtäväksi.

Juonitteluihin liittyvät hallintoasiat ja hallitsijoiden nimet taas eivät jääneet kovin hyvin mieleen, mutta ongelma on lukijan. Yritänkin yleensä tämän vuoksi välttää luettelomaisia tapahtumia kertaavia historiallisia tietokirjoja (vaikka näköjään puolivahingossa luenkin sellaista juuri parhaillaan) ja pysytellä kulttuurihistoriassa. Tässä mielessä pidin ihanan ronskista Synnintekijästä ehkä enemmän, mutta toisaalta Kalmantanssi on juonellisesti tasapainoisempi ja tapahtumarikkaampi. Laatu on kuitenkin kokonaisuudessaan tasaista molempien välillä, joka ei ole ollenkaan itsestään selvä asia useammassa kirjassa jatkuvasta tarinasta puhuttaessa.

Toivottavasti Olavin edesottamuksia luetaan vielä pitkään, ovat nämä sen verran koukuttavia ja tyyliltään raikkaita opuksia. Houkuttelevat tutustumaan myös siihen vähemmän kauniiseen keskiaikaan. Odotan malttamattomana jatkoa (ja ihan vähän niitä jokakesäisiä Turun keskiaikaisia markkinoita)!

Helvetillä pelottelun ilmapiirissä ei ole mikään ihme, että Olavi ei uskalla kääntyä synnintuskissaan kenenkään puoleen, vaan rypee niissä omillaan. Olavi ei toki ole niitä kaikkein miellyttävimpiä ihmisiä, mutta itselleni käsitys päähenkilöön samaistumisesta tuntuu niin vieraalta, ettei se ole ikinä kuulunut kirjallisuuden arviointikriteereihini. Olavi vaikuttaa lähinnä epävarmalta itsetuntonsa kanssa kamppailevalta nuorelta, joka heitetään täysin erilaiseen ympäristöön erittäin hämmentävien uusien tunteiden keskelle. Nuori mies onkin kaikessa epätäydellisyydessään mielenkiintoinen päähenkilö, koska tämä ei osaa vielä täysin kyseenalaistaa muiden tuputtamia käsityksiä maailmasta, vaan joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa.

Beatrixin tulkitsin neuvokkaaksi ja itsevarmaksi naiseksi, joka halusi itsemääräämisoikeuden, mutta kuitenkin aikakautensa naisille asetettujen odotuksien puitteissa. Vaikka tämä ei siis murtautunut keskiaikaisen naiskuvan kuplasta, sai tämä silti jossain määrin elämälleen sisältöä ja mahdollisuuden päättää omasta ruumistaan.

Paljon lihallisempiakin kirjoja lukeneena en oikein osannut hätkähtää kuvattuja ruumiintoimintoja, ja olin todella iloinen sekä yllättynyt, ettei keskiaikaa kuvattu taas kerran puhtoisena ritarien ja prinsessojen aikakautena. Keskiaika ei ollut pimeä, niin kuin usein kuuluu toistettavan, mutta ei se myöskään ollut jalo kiiltävien haarniskojen aikakausi. En tietysti ole mikään keskiajan asiantuntija, mutta käsittääkseni Kauniston tulkinta on paljon lähempänä totuutta. Kestän muutenkin vapaana liihottelevan liioittelun paljon paremmin kuin yltiöpäisen vaaleanpunaisen idealismiromantiikan. Keskiajalla oltiin paljon sivistyneempiä kuin usein luullaan, mutta kaksinaismoralismikin riehui yltiöpäisenä (erityisesti kirkon piirissä) ja ainakin rahvaan keskuudessa lihallisuus oli näkyvää.

Kirjassa oli kauttaaltaan lähes karnivalistinen sävy. Olin varmasti huvittava näky kahvilassa istuessani kun yritin parissa kohtaa pidätellä naurua naama punaisena. Seksuaalisuus ei ole itsetarkoituksellista, vaan tarina pysyy tasapainossa myös riettauden ulkopuolella. Ihmettelen itse asiassa kovasti miten kohtuuttoman paljon painoarvoa seksuaalisuuden kuvaus on keskusteluissa saanut. Eivätkö ihmiset ole tottuneet tällaiseen, vai mistä kiikastaa? Sitä itseään ei joka tapauksessa ole edes paljon, eli ei ehkä sen takia kannata säikähtää ja jättää tätä lukematta.

Kaunisto ei pelkää koskettaa kirkollisia aiheita ja kyseenalaistaa kirkon ajatusten auktoriteettia. Onko piispa kovinkaan pyhä, jos tämä unelmoi naisen rinnuksista ripin aikana? Ilahduin oikeastaan kaikista Kauniston esiin ottamista aiheista: kirkon tekopyhyyden ja naisen käsittämättömän aseman lisäksi sukelletaan keskiaikaiseen opiskelijakulttuuriin. Muistan lukeneeni aiemmin, miten papiksi opiskelevat olivat niitä kaikkein pahimpia örveltäjiä. Olavi Maununpojan vaiheet ovat omien opiskelujeni kautta tuttuja, mutta vain pääpiirteittäin. Pidin siitä, että Kaunisto on valinnut oikean historiallisen henkilön romaanisarjansa keskukseen. Taitava kirjailija osaa kyllä käyttää hyväkseen historiallisen henkilön elämänvaiheita tarinan runkona tekemättä tarinasta liian ennalta arvattavaa. Vaikka tietäisi lopputuloksen, pystyy silti uppoutumaan täysillä tarinan lumoihin.

Alun johdanto on kirjoitettu hengästyttävän kauniisti, aivan kuin lukisi jotain oikeaa keskiaikaista tekstiä. Loput kirjasta onkin tavanomaisempaa proosaa, mutta siinä on silti keskiaikaista henkeä kekseliäine sanastoineen. Kirja ei kuitenkaan ole itselleni täysin napakymppi, koska juoni jäi aika ohueksi ja päällimmäisenä jäi mieleen matkanteko. Kokonaisuudessaan silti hieman keskitasoa parempi historiallinen romaani, ja ylipäätään todella rohkea sovinnaisuussääntöjä rikkova kirja, jossa on sekä syvyyttä että rehevyyttä kontekstisoituneena tarkkanäköiseen ajankuvaan.

It was probably a mistake to read this immediately after the exhaustingly long and detailed book by Noël Riley Fitch, because Fitch had obviously had a lot of information and inspiration from this, so I had to read a lot of the same stuff all over again. Maybe I should have read the memoirs first? Then again, some of the things didn't quite happen in the same way as Beach remembers them, so perhaps it was more useful to find out the truth first to get the events into the right perspective.

Beach describes simply her heavy but rewarding journey with her book shop, but because her principle was to protect the privacy of her friends and to stay clear of her own personal feelings, the memoir just doesn't go that deep into the era or Beach's life. There are some nice anecdotes, like the one about the cat who chews gloves. The light approach was quite nice in a way. Although I was surprised how gently Joyce is treated, but then again I wouldn't have appreciated a bashing either. In the end a nice little book, but nothing special I'm afraid. Recommended reading only if you're interested in the book shop, and want to hear its story in Beach's own words.

I love detailed non-fiction and biographies, but looks like I have my limits as well. At a point when there are hundreds of dates and details concerning the publishing industry (at least that's what it felt like) and whatnot, reading feels too much of a chore. The countless irrelevant particulars were like a thicket of weeds through which you have to make your way to find the main point. Because of this Fitch's book doesn't seem that polished (maybe the editor got tired), so even the most patient reader might find the narration a bit exhausting. I did manage to read the whole thing through, though, because I was looking for a precise description of Paris of that era. Reading was hard and daunting, but ultimately very rewarding.

Oh, and Gertrude Stein and James Joyce were self-centered morons. Although that publicity picture for Finnegans Wake, where he's slouching in a chair kind of makes me feel sorry for him.

You're always broke, but it's ok because you can always sell poetry to strangers and dumb tourists, and love cannot be taken away. Dirty and long-haired existentialists are disapproved for their loitering. Soft furred cats everywhere, pet guinea pigs being carried around the town. Smoky cafés, fishing by the Seine with a bottle of wine.

The author (daughter of Mika Waltari) herself studied in Paris, and utilised those experiences in writing her first novel. There are charming moments of the heart of bustling Paris, its peculiar population, and people who are able to enjoy life's little things. To have a picnic with only one can of sardines if they feel like it, or hitchhike to the countryside on a hot summer day. The joy of being alive, and for that this is the perfect summer book.

Some time ago I read the first volume, but didn't particularly like it. However, this second installment kept calling me from my mom's book shelf everytime I laid my eyes on it. I mean, there's occultism and the setting is partly in the 19th century. Unfortunately the problems were exactly the same as in the first one.

This one moves between two time periods as well, which is also its greatest weakness. The 21st century story line didn't interest me one bit. This would have been a lot more intense without the time shift thing. Now the aftertaste was just lackluster, because all the interesting stuff gets revealed in the 19th century, leaving nothing to grab onto in the 21st. There was also no overall seamless transition between the time periods. I mainly felt like cutting out the pages of the 21st century story line.

It takes a lot of skill to make a book both heavy and superficial. Especially at the beginning there was too much certain types of detail, and all the details had the same value, making the story and the setting flat and lifeless. There are other ways to describe a setting than merely listing streets, building, and brands. In one of the more amusing parts Mosse describes how beautiful Meredith enjoys pastries, even though she's thin. Um, ok. And that's relevant because...? The most annoying parts are still the ones, where Mosse clearly wants to showcase her knowledge of history. They would jump out more clearly from the rest of the text only if they were higlighted with a bright yellow pen. Oh, and why is it that when the story is set in France and the English obviously means the French the characters are speaking, you still have to stick French expressions separately in the dialogue? No sense whatsoever.

I started to have doubts regarding Léonie during the first chapter: moans when she is treated like a child but insists on behaving like one. Maybe this is normal behavior for a teenager, but personally I would have preferred either a bit more mature 17-year-old or an adult as the main character. Of course Léonie does starts to show signs of growing up, but only during the last few pages when her emotional growth couldn't make me care less.

On top of the thinness of the characters they are also extremely cheesy. The women are beautiful and the men are either athletic or otherwise handsome. Mosse keeps reminding a few times that a certain gentleman has very broad shoulders (sounds like a protection fantasy, eh?). The crooks then are either somehow physically deformed or approach some kind of psychotic mental state. The black and white point of view was so transparent, that in the end I wasn't irritated anymore.

But is it possible to get hooked on a bad book? In the evenings you grab it from the night stand, and you get glued on it until your eyelids start to droop. I don't think it's an awfully nice compliment towards the book, that you read it when you're practically zoned out. You want to read something, but nothing that is too complicated or requires actual brain activity.

The history lectures I mostly just glimpsed, because they didn't fit to the characters' dialogue at all. I felt like Mosse wanted to patronizingly educate the reader, instead of creating a truly genuine and interesting historical environment with small details.

The second star comes from the being hooked thing, so this wasn't completely devoid of hope. I still won't be touching the last installment, I'm done with Mosse. Besides, the idea of a trilogy is somewhat bizarre, since there is very little besides the setting that unifies the three stories.

Inspired by a story the author heard, and the Part III of the novella is the basis of Bizet's opera. Carmen enjoys torturing men mentally and manipulating them, but Mérimée's characterization makes her just an immature kid who stamps her feet when she gets mad, instead of the mysterious, alluring and seductive Gypsy that I can only presume she was meant to be. Still, at the same time none of the characters are fleshed out, and the story itself is thin as a straw.

Alone