Stories bring beauty and light into Despereaux's life, and light is precious because the world is dark. The illustrations fit the mood and tie the story with the more traditional and old-fashioned fairy tales. The scenes with rats might scare the younger children, but I respect DiCamillo's choice to bring forth a lot of heavy themes: parental abandonment, mistreatment, prejudice, forgiveness etc. Tolerance to darkness varies, but its not good for children to grow up in a bubble full of unicorns and rainbows, while adults try to protect them from all evil. Stories help children to understand life from all sides. The overall message in this one is universal: everyone deserves love and to be accepted as who they are.

A basic werewolf story, to which King doesn't really bring anything new, even if he always has interesting characters. Once again an American small town works great in a horror novel, and when King sinks his teeth into the small town life, it's executed in such a way that I always keep coming back to get a fix of that certain atmosphere. Although the identity of the werewolf is easy to guess right at the beginning, this was still an entertaining snack. Even at his worst King is highly readable and fun.

Fun, but because of the similar episodes compared to the first one and the formulaic structure, this got a bit boring after a while. Poppins is still fortunately left as a mystery, but as a whole this might work better if it's not read immediately after the first one. Children might enjoy the similar structure, though.

Despite her Victorian style tight bun, Poppins is clearly making the children's lives magical, fun, and wonderfully weird. I appreciate that Poppins is left as a mysterious figure, who comes and goes as she pleases. She is also very human, and seems to teach the children the way of the world and protect them in the more dangerous situations. There are hints here and there that Mary is capable of being gentle and motherly, so it's up to the reader to decide whether the more abrasive behaviour is just a mask.

I didn't exactly fall in love with this, but a fun read nevertheless.

En ole suuri dekkarien ystävä, mutta agathachristiemäiset murhamysteerit ovat aina silloin tällöin nautittuina viihdyttäviä välipaloja. Tulinkin uteliaaksi törmättyäni kirjastossa Autereen teokseen, koska sitä verrataan takakannessa Christieen ja tituleerataan "elegantiksi salonkidekkariksi". Kaiken lisäksi tämä sopii käynnissä olevaan rikosteemaiseen lukuhaasteeseen, joten en kokenut menettäväni mitään vaan saavani ainakin viihdykettä helteen pehmittämille aivoilleni ja edistystä haasteisiin.

Christie-vertaus osoittautui kuitenkin epäreiluksi, koska en kokenut kirjaa rikoskuningattaren teosten lailla hallituksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Ongelmat ovat jo ihan henkilötasolla, joka on harmi. Henkilöiden tulisi olla tarpeeksi mielenkiintoisia ja jossain määrin myös arvoituksellisia, jotta lukijakin pääsee hyvin mukaan arvausleikkiin. Niin kuin monet muutkin salonkidekkaristit, Autere luonnehtii henkilöitään vähillä vedoilla. Tässä se ei kuitenkaan toimi, koska henkilöiden syvin olemus jää pimentoon, ja näin heistä ei jaksa oikein välittää tarpeeksi.

Sen lisäksi, että henkilöt ovat yhtä ja samaa harmaata massaa, kirjan toisteisuus alkoi puuduttaa puolivälissä. Henkilöihin viitataan usein sekä etunimellä että sukunimellä, ja ammattinimikettäkin käytetään runsaasti. Henkilögalleria on vähän turhankin laaja pysyäkseen kätevästi koossa, joten ehkä ammattia on käytetty apuna, jotta lukija pysyisi kärryillä kenestä milloinkin puhutaan. Tämä ei ole kuitenkaan mielestäni tarpeellista, koska alussa on lista kaikista henkilöistä. Ihmisen määrittäminen pelkän ammatin perusteella johtaa myös väkisin siihen aluksi mainitsemaani pinnallisuuden ongelmaan.

Miten sitten itse murhamysteeri toimii? Kömpelöön ja hyvin äkkinäiseen loppuratkaisuun päädytään melkoisen jahkailun päätteeksi. Poliisityö vaikuttaa löysältä: todistajia kuullaan, mutta poliisien ajatustyö ei välity, sillä aikaa käytetään tarinallisesti epäolennaisiin seikkoihin. Toisteisuutta on nimittäin myös juonen tasolla. Proviisorilla on ehkä jopa hieman pelottava pakkomielle kollegaansa, jota toistetaan joka välissä. Kuikalla on myös ajatuksissa eräs nainen, jota lukijankaan ei sallita unohtavan. Naisten aseman korostuminen pikkukaupungissa olisi mielenkiintoista, mutta sekään ei valitettavasti kanna loppuun asti, koska sen iskostaminen lukijaan on epäluontevaa.

Kirjassa on toki pientä nostalgian tuntua ja kieli vaikuttaa realistiselta henkilöiden suussa. Kyllä tämä siis varmasti joillekin toimii. Valitettavasti tässä ei ollut ollenkaan odottamaani imua. Toivottavasti joku kuitenkin kiinnostuu tästä kirjoitukseni perusteella, salonkidekkareita nimittäin ei voi koskaan olla liikaa.