En ole suuri dekkarien ystävä, mutta agathachristiemäiset murhamysteerit ovat aina silloin tällöin nautittuina viihdyttäviä välipaloja. Tulinkin uteliaaksi törmättyäni kirjastossa Autereen teokseen, koska sitä verrataan takakannessa Christieen ja tituleerataan "elegantiksi salonkidekkariksi". Kaiken lisäksi tämä sopii käynnissä olevaan rikosteemaiseen lukuhaasteeseen, joten en kokenut menettäväni mitään vaan saavani ainakin viihdykettä helteen pehmittämille aivoilleni ja edistystä haasteisiin.

Christie-vertaus osoittautui kuitenkin epäreiluksi, koska en kokenut kirjaa rikoskuningattaren teosten lailla hallituksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Ongelmat ovat jo ihan henkilötasolla, joka on harmi. Henkilöiden tulisi olla tarpeeksi mielenkiintoisia ja jossain määrin myös arvoituksellisia, jotta lukijakin pääsee hyvin mukaan arvausleikkiin. Niin kuin monet muutkin salonkidekkaristit, Autere luonnehtii henkilöitään vähillä vedoilla. Tässä se ei kuitenkaan toimi, koska henkilöiden syvin olemus jää pimentoon, ja näin heistä ei jaksa oikein välittää tarpeeksi.

Sen lisäksi, että henkilöt ovat yhtä ja samaa harmaata massaa, kirjan toisteisuus alkoi puuduttaa puolivälissä. Henkilöihin viitataan usein sekä etunimellä että sukunimellä, ja ammattinimikettäkin käytetään runsaasti. Henkilögalleria on vähän turhankin laaja pysyäkseen kätevästi koossa, joten ehkä ammattia on käytetty apuna, jotta lukija pysyisi kärryillä kenestä milloinkin puhutaan. Tämä ei ole kuitenkaan mielestäni tarpeellista, koska alussa on lista kaikista henkilöistä. Ihmisen määrittäminen pelkän ammatin perusteella johtaa myös väkisin siihen aluksi mainitsemaani pinnallisuuden ongelmaan.

Miten sitten itse murhamysteeri toimii? Kömpelöön ja hyvin äkkinäiseen loppuratkaisuun päädytään melkoisen jahkailun päätteeksi. Poliisityö vaikuttaa löysältä: todistajia kuullaan, mutta poliisien ajatustyö ei välity, sillä aikaa käytetään tarinallisesti epäolennaisiin seikkoihin. Toisteisuutta on nimittäin myös juonen tasolla. Proviisorilla on ehkä jopa hieman pelottava pakkomielle kollegaansa, jota toistetaan joka välissä. Kuikalla on myös ajatuksissa eräs nainen, jota lukijankaan ei sallita unohtavan. Naisten aseman korostuminen pikkukaupungissa olisi mielenkiintoista, mutta sekään ei valitettavasti kanna loppuun asti, koska sen iskostaminen lukijaan on epäluontevaa.

Kirjassa on toki pientä nostalgian tuntua ja kieli vaikuttaa realistiselta henkilöiden suussa. Kyllä tämä siis varmasti joillekin toimii. Valitettavasti tässä ei ollut ollenkaan odottamaani imua. Toivottavasti joku kuitenkin kiinnostuu tästä kirjoitukseni perusteella, salonkidekkareita nimittäin ei voi koskaan olla liikaa.