katrinkirjat's Reviews (1.07k)

Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa on järkyttävä, synkkä, mutta niin hyvä ja taidokas. Kerronta on jotenkin kepeää ja helppoa, vaikka kirjailija kuvaa aivan järkyttäviä ja puistattavia asioita. Näkökulma on toteava, eikä se jää kiinni turhan pitkäksi aikaa mihinkään. Tarina etenee jouten ja yllättää lukijan uudelleen ja uudelleen.

Pysäyttävän hyvä kirjasarja.

Parempi kuin ensimmäinen osa. Todella kiinnostava ja halusi vain tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Upeasti kerrottu ja säilytetty hieno kertojan ääni.

Hieno aloitusosa trilogialle! Pidän hurjasti siitä miten Ditlevsen kertoo, todella taidokas tapa kuvata, kirjoittaa rivien väliin paljon. Pienessä kirjassa ehdittiin kertoa kaikki oleellisen oloinen lapsuudesta. Kirjassa oli myös huumoria, jota arvostin. Aion lukea toisen osan heti perään.

Tommi Kinnusen Kaarna (2024) oli taattua Kinnusta, niin aiheensa kuin erinomaisuutensakin puolesta. 

Kaarna kertoo yhden perheen sodan runtelemasta elämästä. Laina tekee kuolemaa sairaalassa, mutta on ollut jo pitkään kuin poissa. Lainan kuoleman lähestyessä, hänen lapsensa kerääntyvät yhteen. Pohjoiseen asumaan jäänyt Martti haluaisi puhua etelästä tulleiden siskojensa kanssa menneestä, muistella lapsuutta ja saada selvyyden asioiden. Mutta siskot eivät halua synkkää lapsuutta muistella. Äitiään he eivät juuri sure, eivät kuten Martti. 

Usein kirjoitetaan miehistä ja miesten sodasta, mutta Kinnunen avaa kirjassaan naisten sotaa ja naisten sodassa pirstaloituneita mieliä. Laina koki sodan, sen kauheudet, ja vaikeni siitä. Kinnunen lähestyy aihetta hienosti yhden perheen kokemusten, vaietun menneen, salaisuuksien ja ylisukupolvisten traumojen kautta. Kaikkea ei tarvitse kertoa, lukija saa kyllä kiinni. 

Ostin Kinnusen kirjan omakseni aika lailla heti julkaisun jälkeen ja aika nopeasti sen luinkin. Mietin kyllä etukäteen, että vieläkö Kinnunen onnistuu kirjoittamaan sodasta ja menneestä kiinnostavasti, vai joko kyllästyttää, mutta kyllä hän vain onnistuu. Ilahduin erityisesti kirjan pituudesta, sillä vain parisataa pitkä kirja on hieno tiivis taidonnäyte. Kinnunen pystyy muutamalla lauseellakin maalaamaan isoja kuvia, tunteita ja hetkiä. Lainan traumakäyttäytyminen kuvataan uskottavasti, mutta sitä jäin miettimään, että oliko sama seuraavan sukupolven kohdalla?

Pidin kirjasta todella. Se on rankka, mutta todella hyvä.

Meri Kuusiston Liila (2024) käsittelee vaikeaa ja vaiettua aihetta, eli äitejä, jotka käyttävät lapsiaan seksuaalisesti hyväksi. Kirjan päähenkilö Pilvi muistaa ja tajuaa yhtäkkiä kesken graduseminaarin, mitä on tapahtunut. Kirja kuvaa aikuisen ihmisen elämää, jossa isot traumat ovat henkinen ja fyysinenkin painolasti. Miten rakentaa elämää, olla parisuhteessa, kun traumat värittävät elämästä ihan omanlaisensa ja oikeastaan koko ajan haluaisi vain paeta jotain?

Kirjassa kuvataan mielestäni onnistuneesti, taidokkaasti ja myös sopivan absurdein kääntein traumatisoituneen ihmisen mielenmaisemaa, ahdistusta, pelkoa ja hidasta toipumista. Kirja keskittyy kuvaamaan Pilvin aikuisuutta, eikä takaumia ole kuin sen verran, että lukija saa kiinni, mistä on kyse. Minusta ratkaisu on hyvä. Mutta on kirja silti ahdistavaa luettavaa.

Kirja tarttuu tärkeää aiheeseen. Vaikka nykyään jonkin verran puhutaankin kriittisesti äitimyytistä, eikä enää suorilta välttämättä ajatella, että äitiys tekee jotenkin pyhäksi, niin harvalle tulee ensimmäisenä mieleen, että äiti olisi se väärintekijä. Olen keskustellut tästä aiheesta viime aikoina eri tilanteissa ja olikin raskaalla tavalla ilahduttavaa, että satuin näiden keskustelujen keskellä tarttumaan juuri tähän kirjaan.

Pidin kirjasta, minusta siinä oli paljon hyvää. Pidin erityisesti siitä, miten sen käsitteli vakavaa aihetta ja kuvasi järkkynyttä psyyketta. Kokonaisuus oli tosin hieman sekava ja etäinen, paikoin ehkä liiankin hiottu, teksti tuntui muutaman kerran polkevan vähän tyhjää. Tätä tiivistä kirjaa olisi voinut tiivistää ehkä vielä hieman, tai sitten kasvattaa, mutta ehkä suoremmin sanakääntein. 

Suosittelen varauksella, sillä aiheet ovat hyvin triggeröiviä. 

Riikka Pulkkisen Lumo (2022) on kiehtova teos. Tarina alkaa siitä, kun 17 vuotias tyttö löytyy kuolleena kotitalonsa pihasta. Miten tämä nuori Philippa, naapurin vanhuksia auttanut, äitinsä ainukainen, on menettänyt henkensä? Ja kuka edes on Philippa?

Philippan kuolemaa tutkiessa kuullaan kaikkia tytön kanssa tekemisissä olleita henkilöitä. Heidän kertomustensa kautta alkaa muodostua kuva Philippasta. Samalla muodostuu kuva kertojista, ja siitä, miten Philippa vaikutti heidän elämäänsä.

Klassinen alkuasetelma ja mysteerinen kuolema koukuttaa lukijan nopeasti. Mutta kirja haastaa perinteisen narratiiviin ja myytin kuolleen nuoren tytön ympäriltä. Tarina pureutuu tyttöyteen, tyttönä elämiseen ja naiseksi kasvamiseen. Mitä jos kuulet koko totuuden, kokonaiskuvan tästä tytöstä, miltä tyttö sitten vaikuttaa? Ah rakastin sitä, miten raivolla ja taitavasti Pulkkinen käsittelee tyttöyttä, tyttöyden ahtaita odotuksia ja oletuksia. Kirja on yhtä ajatusmyrskyä ja se teroittaa lukijalleen hienosti sitä, millaista on kasvaa tyttönä tässä maailmassa.

Sain Lumon Iriksen perheenjäsenellä saatesanoilla, että kirja on hyvä, mutta hänellä kesti todella pitkään lukea kirja. Minulta vei kolme päivää ja en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni. Upea teos!

Olen lukenut Pulkkiselta aiemmin kirjat Raja, Totta, Vieras & Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Hassua, että olen lukenut näin monta Pulkkisen kirjaa, vaikka en ole koskaan ollut erityisemmin Pulkkisen fani. Lumo on mielestäni näistä paras ja tätä lukiessani mietin, että olenkohan lukenut aiemmat kirjat liian nuorena päästäkseni niihin kunnolla sisään? Tiedä häntä, mutta jatkan varmaan Pulkkisen lukijana tämänkin jälkeen.

Kiinnostavaa myös, että Pulkkinen on käsitellyt ainakin kahdessa kirjassaan opettajan ja oppilaan välistä suhdetta.

Liikkuva linna (2005, alkuteos Howl's Moving Castle 1986) on IHANA. 
Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan useita kertoja, joten tarina oli pääpiirteissään tuttu ja tiesin pitäväni siitä. Mutta kirja on paljon parempi! 

Sophie on sisaruksistaan vanhin ja hänen kohtalonsa tuntuu olevan tehdä vain hattuja perheensä hattukaupassa, kun nuoremmat sisarukset lähetetään oppiin muualle. Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy Erämaan noita, joka haluaa antaa Sophielle opetuksen ja langettaa kirouksen, joka muuttaa nuoren Sophien ikivanhaksi muoriksi. Sophie päättää lähteä hänkin maailmalle, nyt vain rutisevin nivelin. Kaduilla harhaileva Sophie päätyy pelätyn velhon Howl'in liikkuvalle linnalle. Howl syö nuorien tyttöjen sydämiä ja sieluja, mutta onneksi Sophie on vain vanha mummo, hänellä ei ole hätää.

Sophien ajatteli vain hetken levätä linnassa, mutta huomaakin jäävänsä pidemmäksi aikaa. Sophie tutustuu linnassa Howl'in oppipoikaan Michaelin ja linnaa liikkeessä pitävään Calciferiin, joka houkuttelee Sophien tekemään kanssaan sopimuksen kirouksen purkamiseksi. Mutta sitten on vielä Howl. Miksi hän sietäisi vanhaa muoria linnassaan, varsinkin kun tämä tuntuu pilaavan kaiken?
 
Huh huh mikä tarina ja fantasiamaailma! Kirja on huikea, ja sen luoma maailma todella kutkuttava. Liikkuva linna on itsessään aivan mahtava keksintö, mutta myös muu maailma ja kaikki hahmot ovat kiinnostavia ja luonteikkaita. Tarina on koukuttava, jännittävä, kotoisa, lämminhenkinen ja hauska. IHANA. Kunnon lohtukirja. 

Olin aivan Sophien, Michaelin ja Calciferin lumoissa koko kirjan ajan. Vaikka tiesin tarinan, niin se tuntui silti jännittävältä. Hieman ehkä alkuun häiritsi se, että näin elokuvan päässäni lukiessani, mutta loppua kohden pääsin kirjan maailmaan eikä elokuva enää hallinnut. 

KIrjan loppu tuntui hieman kiirehdityltä ja se harmitti. Tarinan hidas kasvu alussa oli parasta, ja olisin voinut lukea lisää Sophien siivoiluista. Samaa malttia olisi saatu käyttää loppuratkaisuissakin. Nyt tuntui, että kaikki tapahtui vähän liian nopeasti ja helposti.

Koska kirja on kirjoitettu 80-luvulla, oli siinä pari sellaista juttua, jotka ymmärtää nykylukijana ongelmalliseksi. Pääosin kirja on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa ja onnistuu lumoamaan edelleen.

Sanoinko jo, että tässä on IHANA KIRJA?

Kirja on suunnattu nuorille lukijoille, mutta itse en tätä alle 12-vuotiaille välttämättä suosittelisi. Kirjassa on aika paljon viitteitä aikuisten maailmaan ja karuja juttuja. Sopii myös aikuisille, jos tykkää lukea satumaisia tarinoita.

Leena Krohnin Hotel Sapiens (2013) on lyhyistä luvuista muodostuva dystopia. Hotel Sapiens on paikka, jonka asukkaat ovat keskenään erilaisia, mutta heillä kaikilla on sama tauti, se tauti on ihmisyys. Hotel Sapiens on jonkinlainen määritelmiä pakeneva laitos, jossa ihmisistä pidetään ehkä huolta, ehkä tutkitaan, ehkä pidetään vankeina tai ehkä tarkkaillaan. Tai ehkä tätä kaikkea. Maailmaa ei ehkä enää ole, tai ainakaan se ei ole sellainen, jollaisena se on ennen tunnettu. 

Olen lukenut aiemmin Krohnilta kirjan Erehdys, joka oli todella taidokas, ja jonka vuoksi osasin odottaa Hotel Sapiensilta samaa taituruutta. Sitä kirjassa onkin. Irrationaaliselta tuntuva, lukijaa (no, ainakin tätä lukijaa) aluksi hämmentävä tarina alkaa muodostua järkeväksi kokonaisuudeksi, mitä lähemmäs loppua päästää. Kirjan takakannessa mainitaan sana häiritsevä, ja se kuvaa kirjaa hyvin. Itselläni kesti kauan, että pääsin kirjaan kiinni. Luin muutaman ensimmäisen luvun kahdesti ja en tajunnut. En myöskään tahtonut kiinnostua kirjasta, koska en saanut siitä otetta. Muutaman luvun verran tylsistyin, sitten tuli hyvä luku ja kiinnostuin, sitten hetkeksi taas tylsistyin, kunnes loppua kohden kirja alkoi kiehtoa. Ymmärsin lukea sitä pieninä palasina kerrallaan, jolloin se alkoi toimia.

Kirja on taitava, ja se ottaa mielestäni vahvasti kantaa maailman tilaan ja tulevaisuuteen. Se herättää eloon skenaarioita, jotka vaikuttavat ensin älyttömiltä, mutta ovatko ne sitä sitten lopulta. Ehkä eivät. Hotel Sapiens on kirja, josta olisin halunnut pitää enemmän, mutta joko tämä ei ihan ollut minun kirjani tai sitten luin sen väärässä mielentilassa.

Päästyäni kirjan loppuun, luin sitä alusta hieman uudelleen ja sain siitä heti enemmän irti. Ehkä tämä vaatisi minulta toisen lukukerran. Kirja oli ja on vaivan arvoinen, ja todella mielelläni keskustelisin siitä vaikkapa jossain lukupiirissä!

Nina LaCour: Välimatkoja (2018, alkuteos 2017) on monessa onnistunut nuortenkirja. 

Marin asuu koulun asuntolassa ja on ainoa, joka ei aio lähteä joululomaksi kotiin tai minnekään. Hän jää asuntolaan. Mabel, ihminen hänen menneisyydestään, on tulossa kolmeksi päiväksi hänen luokseen. He eivät ole nähneet tai jutelleet sen jälkeen, kun Marin yhtäkkiä lähti ja katosi, muutti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Marin ei ole vastannut soittoihin eikä viesteihin. Sitten Mabel seisoo asuntolan pihassa ja Marinin tarina alkaa avautua hiljalleen. Mikä sai Marinin lähtemään? Miksi hän katkaisi yhteydet menneeseen kokonaan? Mitä Marin edes teki ensimmäiset viikot lähtönsä jälkeen?

Kun tarina alkaa, se tuntu hetken levottomalta. Pian saa kiinni miksi. Kirja käsittelee menetystä, surua, perheitä ja ihmissuhteita. Se välittyy kirjan kerronnastakin. Kirja ei sorru turhaan kliseisiin, eikä anna vain tyydyttäviä vastauksia, mikä oli mielestäni hienoa. Elämä on monimutkaista. Kuitenkin kirja valaa toivoa ja uskoa. Meinasin kirjoittaa, että tämä ei ole kuin amerikkalainen elokuva, mutta kyllä tämä vähän on. Ihan hyvässä mielessä.

Kirjan hahmot ovat sateenkaarevia, mutta kirja hieman notkahtaa sukupuolenmoninaisuuden kohdalla, mikä on tietenkin harmi. 

Kokonaisuudesta pidin. Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, mutta isojen teemojen vuoksi sopi kyllä kaltaiselleni aikuisaikuisellekin.

Kirjan alkuteoksen nimi We are okay kuvaa kirjaa mielestäni paremmin, kuin suomennettu nimi.

Maresi on kymmenen vuotta sitten (2014) julkaistu teos, joka on aika lailla yhtä kauan seissyt lukemattomana hyllyssäni. #Hushyllynlämmittäjät2024 -haasteeseen piti kuitenkin lukea kirja, joka on sarjan osa. Maresi on Punaisen luostarin kronikoita -sarjan ensimmäinen osa, joten valitsin sen tähän. Luin kirjan kahdessa illassa. Kannatti hillota kymmenen vuotta...

Maresi on nuori tyttö, joka asuu pienellä saarella Punaisessa luostarissa. Saarella asuu vain naisia, miehiltä saareen tulo on kiellettyä. Saari on naisille turvapaikka ja samalla paikka oppia. Kun saarelle saapuu pelokas, puhumaton ja huonossa kunnossa oleva Jai, alkaa siitä yksi saaren tarinoista. Jai pakenee jotain hirmuista ja hirveää, ja Jai on varma, ettei se anna periksi, ennen kuin löytää hänet. Saaren pitäisi olla suojapaikka, mutta pystyykö edes saari suojelemaan Jaita?

Ihastuin kirjassa sen alkuasetelmaan, kirjan maisemiin, tiiviiseen kerrontaan, joka onnistuu kuitenkin luomaan kirjaan vahvan tunnelman. Kevyt kesätuuli vaihtuu välillä tyrskyävään myrskyyn, ja sen kaiken voi melkein aistia. Kirjassa on hieno fantasiamaailma, jota ei liiaksi selitetä auki, mutta josta saa kuitenkin helposti käsityksen. Tarina on hieno, koskettava ja uniikki. Kirja on ylistyslaulu naisille.

Kirja käsittelee patriarkaatin musertavia rakenteita, naisten kokemaa sortoa, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Kirjassa onkin aika rajuja kohtauksia muutama. Minua hieman häiritsi se tapa, jolla näistä kerrottiin ja tavallaan sellainen narratiivi, joka toistuu, ja jota mielellään näkisin muutettavan. Tässä olikin ehkä se kohta, jossa huomasi, että kirja on jo kymmenen vuotta vanha. 

Kirja on suunnattu nuorille, mutta koska kirjassa on raakaa väkivaltaa ja julmuutta, en suosittele sitä kovin herkille lukijoille. Aikuiselle minulle upposi tämä, mutta kymmenen vuotta sitten olisi ehkä uponnut vielä paremmin!