katrinkirjat's Reviews (1.07k)

Olipa hyvä homoromaani! Luin kirjan päivässä, oli sen verran vetävä ja sujuva, ja löytyihän tästä se oma koukkunsakin.

Ihastuin kirjassa erityisesti kertojanääneen ja tekstin soljuvuuteen. Pitkästä aikaa lukiessa unohti lukevansa, ja sukelsi syvälle tarinaan mukaan. Tarina oli samaan aikaan sekä ravisteleva ja rujo, että arkinen ja toiveikas. 

Kertoja on nuori homomies, joka kuumeisesti etsii seuraa, rakkautta, poikaystävää. Deittisovellusten maailma on kuitenkin kova ja julma. Julmempaa on kuitenkin sisäistetty homofobia ja häpeä, sekä väkivallan pelko. Miten päästää ketään lähelleen, kun häpeää ja pelkää? Entä miten päästä yli menneisyyden kivuista ja traumoista?

Tarina tuntuu kovin realistiselta ja rehelliseltä. Vaikka tarinassa on oma ruma ja inhottava puolensa, on siitä myös lämpöä ja lempeyttä. 

Arikkan teksti on niin hyvää, että toivon pääseväni lukemaan sitä jatkossakin.

Sain arvostelukappaleena Elvi ja Ebba -kirjan, ja olin innoissani, kuten aina, kun saan käsiini uutta sateenkaarikirjallisuutta. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Elvistä ja Ebbasta, joilla on joskus menneisyydessä ollut suhde. Suhde on päättynyt jo kymmeniä vuosia sitten, mutta kun he yllättäen kohtaavat kadulla, saa tarina jatkoa. Tai uusi tarina alkaa.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että kirjan päähenkilöt ovat ikäihmisiä. Heidän kautta kirjassa kurkataan sateenkaari-ihmisten historiaan; on heterosuhteissa eläneitä lesboja ja queer-ihmisiä, jotka haikailevat menneisyyden bileitä ja menoja. Tässä hetkessä eletään yksin, tai monisuhteisina, tai tuodaan kotiin yövieraita, ja haaveillaan kommuunista, jossa iäkkäät voisivat asua turvallisesti yhdessä. Joillakin on lapsia, toisilla ei. 

Lämminhenkinen tarina tuntui turvalliselta ja siitä tuli pääosin hyvä mieli. (Vaikka kirja sisältää myös niitä surullisempia sävyjä.) Tosin hyvä mieli tuli jo siinä kohtaa, kun tajuaa pitelevänsä käsissään sateenkaarikirjaa, jonka keskiössä ovat iäkkäät ihmiset. 

Kirjassa mietitty seuraavat asiat: nopeat seksikohtaukset (miten…?), keskiluokkaisuus ja kirjan hämäräksi jäävä lopetus. Olisin toivonut kirjan jatkuvan vielä, ja joidenkin tarinoiden saavan selkeämmän suunnan ennen loppua. 

Ruumiin ylittävä ääni on esseekokoelma, jonka esseissä käsitellään mm. yllättävää sairastumista, homoutta, toksista maskuliinisuutta, parisuhteita, kirjallisuutta ja kirjoittamista, kotia. 

Pidin siitä, miten helposti lähestyttäviä tekstit olivat. Esseissä käsitellään isoja asioita, mutta tekstit eivät ole vaikeita. Pidin erityisesti kokoelman viimeisestä esseestä. Huomaa myös, että on kirjoittajan kanssa samaa sukupolvea, sillä kokemusmaailmassa on paljon samaa. Esseissä on jotain kotoisaa.

Esseekokoelmaa lukiessa tuli miettineeksi, kiitos esseiden, että miksi henkilökohtaiset tekstit kiinnostavat? Miksi tosielämään nojaavat tekstit ovat kiinnostavampia kuin se kaikki, mitä voisi kuvitella? Itse olen korviani myöten täynnä autofiktiota - niin hyviä teoksia kuin niiden joukosta löytyykin - ja silti palaan aina uudelleen lukemaan niitä, esseitä ja muita tosielämään nojaavia tekstejä.

Ruumiin ylittävä ääni antoi uusia näkökulmia, herätti ajatuksia ja jätti jälkeensä sopivasti kysymyksiä. Pidin kokonaisuudesta paljon ja ehdottomasti suosittelen tutustumaan teksteihin. Itse luin teoksen yhdessä päivässä, sen verran kiinnostava se oli. 

Kirjaa lukiessani kumppanini kysyi, että mitä pidän siitä. Vastasin: "Viihde on viihdettä."
Pidän viihteestä ja arvostan sitä, mutta hitsit, kun tyylipuhdas viihdekirjallisuus ei vain tahdo olla juttuni. Eikä EHSA oikein meinannut napata. Kirjaa oli pääosin ihan kiva ja kiinnostavaa lukea, mutta samalla kuitenkin kiemurtelin ja toivoin, että olisin pakannut mökkilukemiseksi jotain ihan muuta. 

Evelyn Hugo on tunnettu näyttelijä, joka tunnetaan myös siitä, että hänellä on ollut seitsemän aviomiestä. Mutta mitä on näiden kaikkien avioliittojen takana ja kuka oikeasti on ollut näyttelijän elämän rakkaus?

Onhan kirjassa oma koukkunsa. Itseäni kiinnosti kovasti ne sateenkaarevat aiheet, joita tiesin kirjassa olevan. Mutta kokonaisuus oli mielestäni aika yllätyksetön ja turhan pitkäksi venytetty. Kiinnostus meinasi lopahtaa kesken.

Ei minun kirjani, mutta ymmärrän, miksi niin monet tästä pitävät.

Vaikka koenkin hieman ongelmalliseksi sen, hahmot ovat rodullistettuja ja kuuluvat eri vähemmistöihin, mutta kirjailija ilmeisesti ei? En ajattele, että kirjailija saa kirjoittaa vain omista kokemuksistaan tai etteikö kirjan hahmoissa saisi olla moninaisuutta, vaikka itse onkin valkoinen, mutta tämä mietityttää silti. 

”Se on taikuutta. Sä oot taikuutta.”

Aavistus on kaunis, upea, avoin, rehellinen, paljas, koskettava, hymyilyttävä, huojentava, omakohtainen, rohkea, lumoava ja raikas tarina queerin transnaisen elämästä. 

Takakansi kertoo kirjan olevan kertomus transitiosta, transilosta ja näyttävän väläyksen maailmasta binäärin tuolla puolen. Ja sitä se on. Ja se on niin hieno!

Transihmisistä kerrotaan usein kärsimyksen, surun tai vainon kautta. Harvassa ovat transihmisistä kertovat tarinat, joissa valloilla on ilo, rakkaus, voima ja seks1. Tämä tarina kerrotaan ilon ja lämmön kautta. Kirjan lukeminen tuntuu lohdulliselta, lempeältä.

Kaikesta ei tarvitse olla varma. Kaiken ei tarvitse olla niin selkeää ja tarkkarajaista. Annetaan enemmän tilaa sumuisuudelle.

Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa kuvataan seks1ä kaiken heterohömpötyksen ja hetero-oletusten ulkopuolella. Sanoja siitä, miten voi olla yhteydessä toiseen ilman, että sen täytyy noudattaa jotain sovittua kaavaa, opittuja tapoja ja oletuksia, ilman tiettyjä rooleja.

Huh! Suosittelen isosti! 

Kirjan teema on kuolema ja se, mitä sen jälkeen tapahtuu. Tarina on kerrottu fantasiaelementtejä hyödyntäen.

Minä ihan pidin kirjasta, viihdyin sen parissa ja tunsin tarinan teetuvan nopeasti kodikseni. Tarina on lämminhenkinen, hyväntuulinen, fiksu ja toiveikas. Mutta sen verran höpsö, kliseinen ja ennalta-arvattava, että kirja tuntui siltä, kuin sen olisi lukenut joskus aiemminkin. Tarinan rakenne, kaikki käänteet ja hahmot eivät myöskään mielestäni pelanneet saumattomasti yhteen, jotain olisi voitu karsia, sivumäärää vähentää ja ehkä näin välttää pari kliseetä. Tai sitten ei.

Tätä oli kiva lukea, vaikka tämäkään ei kirjallista maailmaani juuri mullistanut.

Ah miten hyvä kirja! Taidokas, upea, elävä, täynnä viittauksia ja hyviä lauseita. Pidin!

Kirja koostuu neljän eri ihmisen ympärille punoutuvista osioista, joiden kautta muodostuu kuvaa kertojasta ja hänen elämästään. Tarinat on aika isoja, ja koostuvat pienistä yksityiskohdista. Pidin kaikista, mutta viimeinen, joka oli hyvin merkittävä, oli lopulta omaan makuuni ehkä turhan alleviivaava ja isoja asioita käsittelevä. Luulen, että ilman sitä kirja olisi ollut täydellinen ja jäänyt sopivan kevyeksi, mysteeriksi. Mutta näinkin erinomainen!

Halusin lukea Nanetten jälkeen jotain, mikä ei vaatisi lukijalta kovin paljon ja mikä puhdistaisi pöydän. Niinpä luin Satu Rämön Hildur-sarjan toisen osan. Se oli hyvä valinta tähän hetkeen. 

Lukukokemus oli viihdyttävä ja nopea, enkä muuta odottanutkaan. 

Rósa & Björk oli mielestäni parempi, kuin ensimmäinen osa. Ensimmäisen osan epäloogisuudet, tietokirjamaisuus ja tarkan kohdeyleisön puhuttelu vaivasivat, mutta nyt niitä oli siivottu pois ja kirja toimi paremmin. Jännärinä tämä oli toimiva ja ihan ok, vaikka ei tämä mitään kirjallisuusmaailmaa mullistanut. Eikä sen tarvinnutkaan.

Uskon, että tätä menoa luen kolmannenkin osan ainakin jossain vaiheessa.

Todella tylsä ratkaisu oli se, että kirjassa oli kahdesti käytetty käännettä, jossa tulee "yllätyksenä", että joku onkin queer. Inhoan jo lähtökohtaisesti tätä heteronormatiivisen maailman narratiivia, missä jonkun homous yllättää ja mielestäni on tosi laiskaa käyttää sitä kirjan "yllätyksenä". Tässä kirjassa tämä sama käänne tapahtui kahdesti.

Olen viettänyt viimeisen kuukauden Hannah Gadsbyn kanssa ja se on ollut kiinnostava kuukausi. Hannah Gadsbyn Nanette -esitys teki aikoinaan todella suuren vaikutuksen ja olen siitä asti seurannut Gadsbya, joka komiikan keinoin taistelee vähemmistöjen oikeuksien ja olemassaolon puolesta, naisvihaa vastaan ja kääntää kuulijoidensa ajatuksia uusille taajuuksille. Gadsby on niin upea! 

Gadsby kertoo kirjassaan ”Nanette : kymmenen askelta : muistelmat, tai jotain” lapsuudestaan, nuoruudestaan, perheestään, elämisestä homovihamielisessä ympäristössä lesbona (tajuten oman lesboutensa vähän myöhemmin), järkyttävistä väkivallankokemuksistaan, traumoistaan, mielenterveydestään, nepsy-piirteistään ja urastaan koomikkona.

Kirja on todella kiinnostava monella tasolla, mutta myös todella rankkaa luettavaa, koska Gadsbylle on tapahtunut hirveitä asioita. Ei ollut välttämättä aina paras idea lukea tätä ennen nukkumaan menoa. Gadsby avaa elämäänsä melko humoristisesti, vaikka vakavista asioista onkin kyse. Pidin siitä miten kirjassa sekoittuu yksityinen ja koko maailman ongelmallisten rakenteiden ravistelu. 

Kirja oli koskettava, ajatuksia herättävä ja samastuttava. Koen tarpeelliseksi sanoa, että taustallani ei ole samanlaisia traumoja kuin Gadsbylla, mutta kokemuksissamme ja ajatuksissamme on paljon samaa, ja siksi paikoin tuntui, kuin olisi lukenut jonkun ihan tosi tutun ihmisen tekstiä. Tapa jolla Gadsby katsoo ja kokee maailmaa tuntui tutulta. 

Ajatellaan monesta asiasta samalla tavalla, mutta vain Gadsby on se, joka uskaltaa sanoa ne ääneen. Kaunistelematta. Naurattaa edelleen miten Gadsby puki sanoiksi mielipiteensä golfista. 

Huh ja hei. Suosittelen kirjan lukemista erityisesti kaikille Gadsbyn faneille, ja kaikkia suosittelen katsomaan Gadsbyn Nanetten ja Douglasin, jos on vielä näkemättä!