katrinkirjat's Reviews (1.07k)

Ihan oikeasti. Seuraavan kerran kun sanon, että pitäiskö lukea dekkari, niin voisiko joku vain sanoa, että ei?!

Mulla on edelleen, kaikista pettymyksistäni huolimatta, sellainen romantisoitu ajatus itsestäni mökillä ahmimassa dekkareita. Samaan tapaan kuin rikossarjoja telkkarista tai true crime -podia. Mutta kun ei lähde niin ei lähde. Fiktiiviset rikoskirjat ei vain ole juttuni.

Tässä kirjassa hyvää oli: Islanti miljöönä, kiinnostavat ja erilaiset hahmot, yllättävähkö käänne pääjuonen rinnalla. 

Mutta kokonaisuutena kirja oli jotenkin aika köpöinen, pinnallinen ja epäuskottava. Naiskuva oli kapea ja inhottava. En myöskään lämmennyt sille, miten monen välille tässä viriteltiin jotain jännitettä. 

Dekkareista pitävä varmaan pitää tästäkin.

Olipa hyvä kirja! En muuta tosin odottanutkaan kirjailijalta aiemmin lukemani kirjan perusteella, mutta silti yllätyin positiivisesti. Kirja vei täysin mukanaan.

Kirja käsittelee äitiyttä, äidittömyyttä, äidiksi tulemista tai tulemattomuutta eri näkökulmista, eri hahmojen tarinoiden kautta. 

Tarinan keskiössä on kuitenkin kolme nuorta, joiden koko elämää värittää, vääntää ja kuroo yhteen ja erilleen salaisuus. Mitä jos kaikki olisi mennyt toisin? Mitä jos salaisuus olisi kerrottu aiemmin?

Pidin kirjan hahmoista ja heidän rosoisuudestaan. Pidin siitä miten tarina kurkotti moneen suuntaan, mutta pysyi silti hyvin kasassa. Pidin siitä, että kirja käsitteli isoja aiheita ja synkkiäkin asioita, mutta ei jäänyt niihin vellomaan tai mässäilemään.

Kirja tuntui vähän elämää isommalta.

Kirjaa hyvin lyhyen hetken pureskeltuani jäin vähän miettimään yhden näkökulman esiin nostamista usean kerran - tätäkö kirjailija halusi alleviivata? Joillekin ”sivujuonille” olisin ehkä kaivannut vähän enemmän tilaa ja käsittelyä. Toisaalta tällaista elämäkin on. Kaikki asiat eivät ”ratkea”, saa päätepistettä ja jotkut asiat pyörivät loopilla loppuelämän.

Suosittelen kyllä lukemaan tämän.

Sisäsiisti kertoo Esrasta, lukioikäisestä transpojasta, jonka elämä pyörii kavereiden, perheen, bileiden, päihteiden, ihmissuhteiden, koulun ja näyttelemisen ympärillä. Kulttuuriperheessä kasvaneen Esran isä on tunnettu elokuva-alalla, jossa myös Esralla alkaa olla nimeä. 

Nuoren elämä ei ole helppoa. Ystävyyssuhteet ovat kiemuraisia, perheen sisäiset ongelmat painavat, koulussa ei jaksaisi käydä, transpolille on vaikea päästä ja ihastuminenkin on oikeastaan kauheaa. Esra kipuilee erotyisen paljon perheensä ja lähestyvän itsenäistymisen kanssa.

Oli kiinnostavaa lukea nuoren kirjailijan tekstiä nykynuorten elämästä. Yllätyin, ja en kuitenkaan. Jotenkin kivuliaan samalta se näytti, kuin omakin nuoruus, vaikka puitteet, aika ja ympäristö olivat eri. 

Kirja on kirjoitettu eläväisesti kuvaillen, minkä ansiosta siihen oli helppo sujahtaa mukaan ja tarina heräsi eloon, tuntui aidolta.

On ihanaa (ja tärkeää), että nykyään julkaistaan yhä enemmän kirjoja, joissa on transhahmoja ilman, että se on koko kirjan pointti. 

Mutta - se kirjan isoin mutta - kirjaa lukiessa huomaa, että ikäeroa kirjoittajan ja lukijan välillä on. Kirja kuvaa hyvin oman sukupolvensa elämää, asenteita ja mikä on nyt juuri tärkeää. Mutta kun itsellä on ikää sen verran, että on sellainen ”aikuinen queer-ihminen”, joka piristää, niin oli vaikea ihan kaikkeen suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Siitäkin huolimatta, että kirjassa käsitellään ihan oikeasti vakavia ja isoja asioita. 

Mutta elämänkokemusta ja näköaloja saa vain elämällä, ja siksi minä kolmekympisenö luen tämän eri paikasta kuin se on kirjoitettu. Ja sehän ei ole kirjan vika, vaan positio, joka vaikuttaa omaan lukukokemukseeni.

Jäin miettimään kun Esra pohtii tuleeko hänestä ainoa tunnettu transnäyttelijä, että onko se haluttu tarkoituksella nostaa esiin näin, vai miksi on pyyhitty pois se, että Suomessa(kin) on tunnettuja transsnäyttelijöitä? Sitäkin mietin että onko nykynuorille kaikki vain esitystä eikä arvovalintoja? 

Kiinnostava kirja! Suosittelen kyllä tutustumaan.

Thieves oli paljon parempi kuin odotin! Kiehtova sarjakuva, joka on tavallaan kepeä, söpö ja ihana, mutta ei kuitenkaan helppo, yksinkertainen tai siivottu.

Hahmot ovat rosoisia, epätäydellisiä ja herkkiä. Tarina ei noudata kaikkea totuttuja kaavoja, vaikka ei myöskään onnistu välttämään kaikkia kliseitä. Ehkä niitä kuitenkin vähän kaivataan…

Pidin tarinasta ja kuvituksesta.

Olen lukenut Hanna Weseliuksen kaikki kolme romaania, ja tämä saatta olla niistä paras. Todella taidokas teos!

Kuka on Nanette Kottarainen? Kukaan ei tiedä, ketään ei enää ole kertomassa. Mitä hän itse kertoo itsestään, millaisen kuvab luo, miten raottaa menneisyyttään?

Tarinassa keritään auki Nanette Kottaraisen elämää, lähes tuskaisen hitaasti ja armottoman koukuttavasti, pala palalta, mutta ei koskaan kaikkea paljastaen.

Kirja on kiehtova ja outo mysteeri. Ja vaikka lukija haluaa tietää kaiken, KAIKEN, niin pidin kirjan ratkaisuista. Pidin miten paljon siihen oli poimittu ajatuksia, yksityiskohtia, muotokuvia, erikoisuuksia, hetkiä, tarpeettomuuksia, outoja asioita ja ketjuja. Pidin kaikesta rivien väliin tai lukijan arvailun ravaan jätetystä. Pidin siitä miten kirja jättää janaoamaan lisää, pakottaa rakentamaan kuvia ja tarinoita, joita ei kerrota.

Tässä on teos, joka on monella tasolla taidokas. Hieno, kutkuttava ja rosoisen hiottu kokonaisuus.

Haluan lukea lisää tarinoita Nanette Kottaraisista.

Kuunneltiin Jäljillä 2 -äänikirja parin pidemmän automatkan ja sienten putsauksen aikana. Äänikirja toimi loistavasti näin!

Kuten ensimmäinenkin Jäljillä -kirja, tuntui tämä toinenkin siltä, kuin olisi kuunnellut hieman pidempiä podcast-jaksoja kirjan sijaan. Ja se on siis vain positiivista.

Mielestäni tämä toinen kirja oli ensimmäiseen verrattuna kivasti hieman tiivistetympi ja ytimekkäämpi, mutta silti aiheita käsiteltiin laajasti, syvällisesti ja yksityiskohdat huomioiden. 

Tapaukset olit kiinnostavia ja itselleni ainakin vieraampia.

Vähän mietin sitä kaipaanko itse podcastin jaksojen lisäksi tapauksia kirjana, koska jaksot ovat jo itsessään niin taidokkaita. Mutta toisaalta miksei! Olihan tätä tosi kiva kuunnella.

 Lisäksi kiva, että näin tapauksiin ja Laaksosen työhön voi tutustua myös painettuna tekstinä, jos esim. ei ole mahdollisuutta kuunnella podcasteja. 

Kiva, nopea ja hauska sarjakuva, jota luin kun en jaksanut keskittyä muuhun. Joukossa useampi sanaton sarjakuva.

Tasaisen hyvä sarjakuvakokoelma elämästä masennuksen kanssa. Synkkiä sävyjä, mutta paljon huumoria.

Vaalea viileä on jotain, mitä en ole hetkeen lukenut. Kirja on kierolla tavalla koukuttava ja suorastaan ahmin sen outouksia itseeni. 

Greta litteroi työkseen erään terapeutin istuntoja. Terapeutti asiakkaineen asuu samassa kylässä kuin Greta ja heidän salaisuuksiaan hän kantaa mukanaan. Sitten Greta tutustuu yhteen naiseen koirapuistossa ja tunnistaa tämän äänestä yhdeksi terapeutin asiakkaista. Heille syntyy suhde ja Greta jatkaa hänen terapiaistuntojensa litteroimista. 

Miten kreiziä! Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin tietäisi kahden junan kohta törmäävän, mutta ei voi kääntää katsessaan. Kirja on ei varsinaisesti pysy hyvän maun rajoissa, vaan menee koko ajan vähän liian pitkälle. Se on monella tavalla överi, hysteerisen hulvaton, täynnä synkkää mustaa huumoria, traaginen ja monitahoinen.

Kirjan aiheet eivät ole keveitä tai helppoja, vaan ihan päinvastoin, mutta kirjan tyyli ja päähenkilön yliampuvuus tekevät otteesta kevyemmän. Harvaan asiaan suhtaudutaan kovin vakavasti, tai vähintään ne vakavuudet on upotettu huumoriin. Jossain kontekstissa se varmaan ärsyttäisi eikä toimisi, mutta tässä toimii.

Pidin kirjasta paljon. Pidän miten tässä sotketaan elämän traagisuus, traumat elämän outouteen ja absurdiuteen. Kirja menee lopulta aika syvälle ihmismieleen, mutta siitä huolimatta osa jutuista tai käänteistä jäi hieman pintapuolisiksi, ja niihin jäin toivomaan jotain lisää. Analysoitavaa tässä kuitenkin riittää sitä kaipaavalle.

Suomennoksessa on käytetty jonkin verran vanhentuneita termejä. Se oli yllättävää, koska muuten suomennos oli todella hyvä ja sujuva. 

Liv Strömquistin sarjakuvat ovat olleet ehdottomia lemppareitani pitkään. Feministiset, suorapuheiset ja kantaa ottavat sarjakuvat ovat virkistäviä, hauskoja ja samalla vähän kuin lämmin halaus toiselta samalla tavalla ajattelijalta. Peilisalissa oli siis tietenkin luettava mahdollisimman pian, kun siitä suomennoksen sai!

Peilisalissa on taattua Strömquistia: feministinen, kantaa ottava, humoristinen ja suorapuheinen - myös provosoiva - sarjakuva, joka käsittelee ihmisten pakkomiellettä kauneuteen. Sarjakuvassa on esimerkkejä historiasta aina nykypäivään siitä, miten kauneuteen on suhtauduttu ja suhtaudutaan ja mitä kauneus on aiheuttanut niin yksittäisille ihmisille kuin poliittisestikin. Yksi iso kysymys on, että miksi emme voi todeta jonkin olevan kaunis haluamatta sitä itsellemme? Strömquist valottaa aihetta myös kapitalismin kautta ja nostaa esiin myös somen. Kiinnostavia, tärkeitä ja puhututtavia aiheita!

Ja nyt aion kertoa, miksi en ihastunut tähän sarjakuvaan samalla tavalla, kuin aiempiin. Syytän lukijaa, en teosta. 

Aloin lukea sarjakuvaa heti sen jälkeen, kun olin lukenut loppuun Maggie Nelsonin monitahoisen ja moninäkökulmaisen esseekokoelman, ja ensimmäiset ajatukseni sarjakuvasta olivat, että no onpas tämä yksinkertaistavaa ja mustavalkoista. Sarjakuvassa ei ole tarkoitus tai edes tarpeen päätyä käsittelemään aiheita yhtä syvällisesti, kuin esseekokoelmassa voisi, mutta nyt en tahtonut päästä tästä yli. 

Vaikka Strömquistin aiheet ovat tärkeitä, ajankohtaisia, ja myös uusia (!), niin silti tuntui, kuin nämä ajatukset olisi jo pyöritelty läpi. Kumppanini arveli - puhuttuani hänelle ajatuksiani sarjakuvasta - että voisiko olla, että kun esimerkiksi some on tällä hetkellä täynnä samankaltaista feminismiä, niin se ei enää tunnu niin räväkältä. Ehkä näin on. Sarjakuva ei ole enää niin uniikki, vaan jatkumoa samankaltaiselle feminismille. 

Siitä huolimatta pidän todella paljon siitä, mitä Strömquist tekee. Hänen sarjakuvansa avaavat yllättävän laajasti monia ilmiöitä, nostavat esiin pöyristyttäviä epäkohtia ja tekee sen kaiken latelemalla pöytään tiukkaa asiaa, mutta keventäen sitä sopivasti pistävällä huumorilla. Joo, I like it. 

Tulen varmasti lukemaan jatkossakin kaiken, mitä Strömquist tekee, mutta ehkä seuraavalla kerralla en enää odota yhtä paljon kuin nyt. Ja se lienee vain hyvä.