Take a photo of a barcode or cover
1.44k reviews by:
emberology
Let's return to Christmas time for a moment with the last book I read in 2016 (while my dad was suffering from influenza, and I myself had a cold and was in bed throughout Christmas with chocolate pralines, so perfect time for something light), and the last book from that year I'm going to review. The story of the Nutcracker is best known as the Tchaikovsky ballet, which in turn is based on Alexandre Dumas père's adaptation of Hoffmann's story. The ballet's gorgeous music and the beautiful sets and costumes bring just the right kind of magic to Christmas, which I think is what many traditionally-inclined Christmas lovers need at that time of the year.
Hoffmann's story is magical as well. Even though the ballet is great in many ways and the Christmas magic is unrivalled, it kind of grows old really quickly if you watch a lot of similar productions. Sometimes it seems a bit stretched as well, and compared with the original story, almost too straightforward.
I read the newest English translation by Ralph Manheim, and I have no complaints there (I occasionally like to read aloud whenever I'm reading nonfiction or a children's book in English, so I often gravitate towards the English translation/edition even when there's a Finnish one available). The illustrations are by Maurice Sendak (who also created the sets and costumes for the 1983 Seattle production). At first glance Sendak's pictures are pretty and just the right kind of traditional I usually like, but they started to seem a bit flat at one point. I love Tove Jansson's black and white Moomin illustrations and Rudolf Koivu's atmospheric works, but at least in Nutcracker Sendak's illustrations seem a bit lifeless. Maybe I'm thinking this too much, but they're just not something I'd expect to see in a German children's classic.
You see, Hoffmann's Nutcracker also has darker tones. It's not a colorful marshmallowy story, but occasionally it crunches like brittle between your teeth. The joy of getting presents each more gorgeous than the other turns into a bloody battle between the Nutcracker and the Mouse King. Marie's dreamlike adventures draw you into a fairy tale land that isn't simplistically innocent, but has also cracks and faults. It's a world where mice threaten to bite a baby in half and a creepy dude with a sweet tooth comes to chew your marzipan house to pieces.
So, when next Christmas the roofs are (hopefully) covered in snow and silence descends, make a cup of hot cocoa and sink into the depths of your arm chair. The Nutcracker is waiting on the pages for the next Marie.
Hoffmann's story is magical as well. Even though the ballet is great in many ways and the Christmas magic is unrivalled, it kind of grows old really quickly if you watch a lot of similar productions. Sometimes it seems a bit stretched as well, and compared with the original story, almost too straightforward.
I read the newest English translation by Ralph Manheim, and I have no complaints there (I occasionally like to read aloud whenever I'm reading nonfiction or a children's book in English, so I often gravitate towards the English translation/edition even when there's a Finnish one available). The illustrations are by Maurice Sendak (who also created the sets and costumes for the 1983 Seattle production). At first glance Sendak's pictures are pretty and just the right kind of traditional I usually like, but they started to seem a bit flat at one point. I love Tove Jansson's black and white Moomin illustrations and Rudolf Koivu's atmospheric works, but at least in Nutcracker Sendak's illustrations seem a bit lifeless. Maybe I'm thinking this too much, but they're just not something I'd expect to see in a German children's classic.
You see, Hoffmann's Nutcracker also has darker tones. It's not a colorful marshmallowy story, but occasionally it crunches like brittle between your teeth. The joy of getting presents each more gorgeous than the other turns into a bloody battle between the Nutcracker and the Mouse King. Marie's dreamlike adventures draw you into a fairy tale land that isn't simplistically innocent, but has also cracks and faults. It's a world where mice threaten to bite a baby in half and a creepy dude with a sweet tooth comes to chew your marzipan house to pieces.
So, when next Christmas the roofs are (hopefully) covered in snow and silence descends, make a cup of hot cocoa and sink into the depths of your arm chair. The Nutcracker is waiting on the pages for the next Marie.
"The children must have been especially well behaved that year, for they had never before received so many splendid presents. The big Christmas tree in the middle of the room was decorated with any number of gold and silver apples, and sugared almonds, bright-colored candles, and goodies of all kinds shaped like buds and blossoms hung from every branch. But the most startling thing about this wonderful tree was that hundred of tapers glittered like stars in its dark branches, and the tree itself, shining with an inner light, invited the children to pick its blossoms and fruits."
(Huom! Arvio käsittelee täyspitkää versiota, joka on huomattavasti erilaisempi kuin pienemmille lapsille tarkoitettu lyhennös.)
Kirjan alussa (oletettavasti, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan) Kokko ja tämän tytär keskustelevat keijukaisista. Kokko ehdottaa, että ihmisten elämässä keijukaiset tuovat kauneutta ja rikkautta. Lauseen voisi tulkita vaikka siten, että elämässä on hyvä nähdä kauneutta ja taikaa, vaikka se usein onkin pientä ja näkymätöntä. Tähän ajatukseen kietoutuu kertomuksen taika. Illusia-keiju laskeutuu maan päälle kotoaan sateenkaarelta ja tapaa Pessi-peikon. Ristilukki katkaisee Illusian siivet, eikä tämä voi siten palata kotiin. Illusia ja Pessi aloittavat opettavaisen matkansa luonnon helmassa, ja kasvavat siinä samalla henkisesti.
Illusia on aluksi kuin viaton lapsi, joka tahtoo nähdä kaikessa hyvää eikä ymmärrä pahantahtoisuutta. Siivettömänä tältä kuoriutuu pois yltiöoptimismi, kun ajan kuluessa luonnon raadollisemmat puolet näyttäytyvät, ja kun hengissä pysymisen eteen pitää tehdä työtä. Pessin itsesuojeluvaisto puolestaan on terveellistä, mutta Illusian optimismi ja utelias suhtautuminen luontoon vaikuttavat siihen, miten Pessikin oppii nauttimaan elämästä vähän enemmän ainaisen pessimismin sijaan. Molemmat siis oppivat toisiltaan paljon, ja jonkinlainen muutos on väistämätön.
Pessin ja Illusian tarinan rinnalla kulkee monta pienempää kertomusta erilaisista kasveista ja eläimistä. Luontokappaleiden antropomorfisointi eli inhimillistäminen ei häirinnyt ollenkaan, koska se yksinkertaisesti toimi sellaisenaan ja antoi monesti ajattelemisen aihetta. Kirjan sivuilta löytyy monia ihmistyyppejä ja luonteenpiirteitä. Jotkut kohdat olivat hauskoja, kuten eräs lause sepelkyyhkysille omistetusta luvusta: "- - upeimmat urheilijasepelkyyhkysetkin olivat henkiseltä tasoltaan kaksi viikkoa haudotun munan asteella". Jotkut taas olivat oivaltavia, kuten Kokon selitys sille, miksi käet munivat toisten lintujen pesiin. Neiti Käki -parka, taisit valita väärän puolison. Jotkut ominaisuudet olivat hyvinkin tuttuja: "Cuculus kukkui kaikkialla. Hän lupasi hopehia tanhuville ja kultia kujille. Hän kyllä tiesi, ettei voisi pitää lupauksiaan, mutta siitä hän ei välittänyt. Saattoihan aina luvata. Eihän kaikkia lupauksia tarvinnut pitää, kunhan vain keinoilla milla hyvänsä sai kannattajia".
Naiskäsitys on ajoittain hieman kyseenalaista: "Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi!" ja "Rouva Leppälinnulla näytti olevan huumorintajua, ja se on hyvin harvinainen lahja naisilla". Mietin onko tässä nyt kyse siitä, että julkaisuajankohtana naiset kuviteltiin lähinnä hellan ääreen harjoittamaan vaatimattomana luterilaista työmoraalia, vai kuuluivatko nämä piirteet vain tiettyjen eläinten luonteenpiirteisiin, ja siten vain kirjan sivuille eikä Kokon mielipiteisiin. En ole vieläkään osannut päättää, mutta kokonaiskuvaa koko kirjasta se ei kuitenkaan vedä liikaa pakkasen puolelle. Annan siis asian olla tällä kertaa.
Tämä ei nimittäin tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että kirja on yksinkertaisesti kaunis. Kokko kirjoittaa lumoavalla otteella, eivätkä luontokuvaukset ehkä juuri tästä syystä vaikuttaneet ollenkaan pitkäpiimäisiltä, vaikka luinkin alkuperäisen lyhentämättömän version. Tarinaa tukevat vanhat valokuvat, jotka ovat Kokon itsensä ottamia (erään lyhennetyn version kuvitusta voi käydä kurkkaamassa ainakin Annan blogista). Valokuvat tosin ovat aika tavanomaisia, ja voisin kuvitella lukevani kirjan ilmankin niitä. Nautin joka tapauksessa siitä, miten kunnioitus luontoa kohtaan on hallitsevaa, ja rivien välistä olin löytävinäni myös jonkinlaista kritiikkiä ihmisten toimintaa kohtaan. Tarinassa on juuri sellaista taianomaisuutta ja tietynlaista monitasoista älykkyyttä, jota etsin lastenkirjoista. Ihmisten raadollisuus ja luonnon hyväksikäyttö tulee ilmi monesti aika surullisellakin tavalla, mutta luonnosta voi silti löytää aina toivoa.
Kokko aloitti omien sanojensa mukaan Pessin ja Illusian kirjoittamisen rintamalla, pimeässä ja ahtaassa korsussa. Kirjoittamisen päätyttyä Kokko tunsi olonsa samanlaiseksi kuin minäkin: "Oli kuin olisin kadottanut kaksi hyvää ja uskollista ystävää, jotka olivat olleet mukanani niin monessa kovassa koettelemuksessa".
Kirjan alussa (oletettavasti, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan) Kokko ja tämän tytär keskustelevat keijukaisista. Kokko ehdottaa, että ihmisten elämässä keijukaiset tuovat kauneutta ja rikkautta. Lauseen voisi tulkita vaikka siten, että elämässä on hyvä nähdä kauneutta ja taikaa, vaikka se usein onkin pientä ja näkymätöntä. Tähän ajatukseen kietoutuu kertomuksen taika. Illusia-keiju laskeutuu maan päälle kotoaan sateenkaarelta ja tapaa Pessi-peikon. Ristilukki katkaisee Illusian siivet, eikä tämä voi siten palata kotiin. Illusia ja Pessi aloittavat opettavaisen matkansa luonnon helmassa, ja kasvavat siinä samalla henkisesti.
Illusia on aluksi kuin viaton lapsi, joka tahtoo nähdä kaikessa hyvää eikä ymmärrä pahantahtoisuutta. Siivettömänä tältä kuoriutuu pois yltiöoptimismi, kun ajan kuluessa luonnon raadollisemmat puolet näyttäytyvät, ja kun hengissä pysymisen eteen pitää tehdä työtä. Pessin itsesuojeluvaisto puolestaan on terveellistä, mutta Illusian optimismi ja utelias suhtautuminen luontoon vaikuttavat siihen, miten Pessikin oppii nauttimaan elämästä vähän enemmän ainaisen pessimismin sijaan. Molemmat siis oppivat toisiltaan paljon, ja jonkinlainen muutos on väistämätön.
Pessin ja Illusian tarinan rinnalla kulkee monta pienempää kertomusta erilaisista kasveista ja eläimistä. Luontokappaleiden antropomorfisointi eli inhimillistäminen ei häirinnyt ollenkaan, koska se yksinkertaisesti toimi sellaisenaan ja antoi monesti ajattelemisen aihetta. Kirjan sivuilta löytyy monia ihmistyyppejä ja luonteenpiirteitä. Jotkut kohdat olivat hauskoja, kuten eräs lause sepelkyyhkysille omistetusta luvusta: "- - upeimmat urheilijasepelkyyhkysetkin olivat henkiseltä tasoltaan kaksi viikkoa haudotun munan asteella". Jotkut taas olivat oivaltavia, kuten Kokon selitys sille, miksi käet munivat toisten lintujen pesiin. Neiti Käki -parka, taisit valita väärän puolison. Jotkut ominaisuudet olivat hyvinkin tuttuja: "Cuculus kukkui kaikkialla. Hän lupasi hopehia tanhuville ja kultia kujille. Hän kyllä tiesi, ettei voisi pitää lupauksiaan, mutta siitä hän ei välittänyt. Saattoihan aina luvata. Eihän kaikkia lupauksia tarvinnut pitää, kunhan vain keinoilla milla hyvänsä sai kannattajia".
Naiskäsitys on ajoittain hieman kyseenalaista: "Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi!" ja "Rouva Leppälinnulla näytti olevan huumorintajua, ja se on hyvin harvinainen lahja naisilla". Mietin onko tässä nyt kyse siitä, että julkaisuajankohtana naiset kuviteltiin lähinnä hellan ääreen harjoittamaan vaatimattomana luterilaista työmoraalia, vai kuuluivatko nämä piirteet vain tiettyjen eläinten luonteenpiirteisiin, ja siten vain kirjan sivuille eikä Kokon mielipiteisiin. En ole vieläkään osannut päättää, mutta kokonaiskuvaa koko kirjasta se ei kuitenkaan vedä liikaa pakkasen puolelle. Annan siis asian olla tällä kertaa.
Tämä ei nimittäin tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että kirja on yksinkertaisesti kaunis. Kokko kirjoittaa lumoavalla otteella, eivätkä luontokuvaukset ehkä juuri tästä syystä vaikuttaneet ollenkaan pitkäpiimäisiltä, vaikka luinkin alkuperäisen lyhentämättömän version. Tarinaa tukevat vanhat valokuvat, jotka ovat Kokon itsensä ottamia (erään lyhennetyn version kuvitusta voi käydä kurkkaamassa ainakin Annan blogista). Valokuvat tosin ovat aika tavanomaisia, ja voisin kuvitella lukevani kirjan ilmankin niitä. Nautin joka tapauksessa siitä, miten kunnioitus luontoa kohtaan on hallitsevaa, ja rivien välistä olin löytävinäni myös jonkinlaista kritiikkiä ihmisten toimintaa kohtaan. Tarinassa on juuri sellaista taianomaisuutta ja tietynlaista monitasoista älykkyyttä, jota etsin lastenkirjoista. Ihmisten raadollisuus ja luonnon hyväksikäyttö tulee ilmi monesti aika surullisellakin tavalla, mutta luonnosta voi silti löytää aina toivoa.
Kokko aloitti omien sanojensa mukaan Pessin ja Illusian kirjoittamisen rintamalla, pimeässä ja ahtaassa korsussa. Kirjoittamisen päätyttyä Kokko tunsi olonsa samanlaiseksi kuin minäkin: "Oli kuin olisin kadottanut kaksi hyvää ja uskollista ystävää, jotka olivat olleet mukanani niin monessa kovassa koettelemuksessa".
Now, first of all, whenever Carcosa is mentioned, the discussion inevitably turns to True Detective. Despite the plagiarism accusations (some of which, I think, are pretty reasonable and founded), it's still a good series overall, and Cary Fukunaga's vision as a director created the most interesting and intense atmosphere not seen in television for a while. The show's mystical aspects then led me to explore Robert W. Chambers's The King in Yellow (1895) (which I didn't finish, but I'm planning on revisiting it soon), and I spotted a reviewer mentioning Bierce's short story.
I've actually read this before. Some years ago I bought The Complete Short Stories of Ambrose Bierce (compiled by Ernest Jerome Hopkins) and loved it, but now I can't seem to remember any of it, including this particular short story.
That makes me itchy to revisit the collection, because An Inhabitant of Carcosa is great. It's short (only three pages in my edition), but I feel like it doesn't need any more. It's succinct, to the point, without extra padding, and even within the word count it managed to creep me out and showcase the most gorgeous prose. It's also completely predictable, with a theme that is already kind of a cliché in the horror world, but that's ok. Bierce's imagery of a grey desolate place with dead trees and grass that "bent to whisper its dread secret to the earth" is wonderful. A classic example of a short story that skillfully creates a creeping sense of trepidation and anxiety. The mood immediately made me think of the bleak ending of Lucio Fulci's The Beyond (1981).
I've actually read this before. Some years ago I bought The Complete Short Stories of Ambrose Bierce (compiled by Ernest Jerome Hopkins) and loved it, but now I can't seem to remember any of it, including this particular short story.
That makes me itchy to revisit the collection, because An Inhabitant of Carcosa is great. It's short (only three pages in my edition), but I feel like it doesn't need any more. It's succinct, to the point, without extra padding, and even within the word count it managed to creep me out and showcase the most gorgeous prose. It's also completely predictable, with a theme that is already kind of a cliché in the horror world, but that's ok. Bierce's imagery of a grey desolate place with dead trees and grass that "bent to whisper its dread secret to the earth" is wonderful. A classic example of a short story that skillfully creates a creeping sense of trepidation and anxiety. The mood immediately made me think of the bleak ending of Lucio Fulci's The Beyond (1981).
The nameless narrator becomes tired of city life, and when seeking solitude, he finds a cottage on a moor and falls in love with the landlady's daughter.
I expected a giant turd. Sure, there are these gems:
"[M]y city-dried brains were again becoming juicy."
(Reads like a 7-year-old's first attempt at writing.)
"Meantime Ariadne and I passed our time in a thoroughly idle and lotus-eating style."
(I'm sorry, but although I'm aware this means something similar to idle, my brain automatically turns this into dirty stuff.)
But nope, The Vampire Maid is just boring, which can be even worse than an actual badly written turd. Especially after reading the Bierce short story, Nisbet's writing just seems like a poor attempt to make a mark in vampire literature. I can imagine him getting all tingly from the vampire ladies in Dracula, and then writing his own little piece about the bloodsuckers. A piece that is uninteresting, clichéd, and flat in every sense of the words. I don't even know why I'm wasting my breath writing a review, but here you go.
Nothing to see here, just run away like the idiot did.
I expected a giant turd. Sure, there are these gems:
"[M]y city-dried brains were again becoming juicy."
(Reads like a 7-year-old's first attempt at writing.)
"Meantime Ariadne and I passed our time in a thoroughly idle and lotus-eating style."
(I'm sorry, but although I'm aware this means something similar to idle, my brain automatically turns this into dirty stuff.)
But nope, The Vampire Maid is just boring, which can be even worse than an actual badly written turd. Especially after reading the Bierce short story, Nisbet's writing just seems like a poor attempt to make a mark in vampire literature. I can imagine him getting all tingly from the vampire ladies in Dracula, and then writing his own little piece about the bloodsuckers. A piece that is uninteresting, clichéd, and flat in every sense of the words. I don't even know why I'm wasting my breath writing a review, but here you go.
Nothing to see here, just run away like the idiot did.
