katrinkirjat's Reviews (1.07k)

Patricia Highsmith Edithin päiväkirja on ensimmäinen kirjailijalta lukemani teos ja varmaan siinä mielessä kiinnostava valinta, että kirja ei suinkaan ole kirjailijan tunnetuimpia eikä se oli jännäri (ainakaan sana perinteisessä merkityksessä), kuten Highsmithin tuotannosta iso osa on.

Edithin päiväkirja on erikoinen lukukokemus. Tarina ei ole erityisen juonivetoinen, mutta. siinä on yllättävää jännitettä, joka pakottaa lukemaan kirjaa eteenpäin. Vaikka pitkän ajan tuntuu siltä, ettei kirjassa tapahdu mitään, sitä silti lukee odottaen väistämätöntä - jotain odottaa nurkan takana. 

Higsmith selkeästi on taitanut kirjoittamisen, synkän ihmismielen kuvaamisen ja psykologisen jännityksen luomisen. Editihin päiväkirja on lähes inhorealistinen kuvaus hahmoista, joista kukaan ei ole miellyttävä. Tarinassa todellisuus ja kuviteltu törmäävät, ja jossain kohtaa lukijakin alkaa epäillä mikä onkaan totta. 

Pidin tarinasta ja kirjan ideasta, mutta jäin kaipaamaan tarinan idean kirkastamista. Nyt kirjan idea pääsi loistoonsa kunnolla vasta kirjan lopulla.

Kumppanini kysyi suosittelisinko kirjaa. Sanoin, että en tiedä. Mutta kyllä siinä on paljon sellaista hyvää ja kiinnostavaa, joka kutkuttaa (nyky)lukijan mieltä. 

Tästä on vaikea puhua on esseekokoelma, jossa Emilie Pine avaa oman elämänsä vaiettuja aiheita, joista on ollut vaikea puhua. Hän avaa teksteissään isänsä alkoholismia, omaa lapsettomuuttaan, keskenmenoa ja Irlannin aborttilakeja, hän kirjoittaa tyttöydestä ja raiskauksista, kuukautisista ja naisten kehoista, sovinismista ja uupumuksesta, ja hän kirjoittaa sen kaiken naiserityisyyden huomioiden. 

Pine kirjoittaa avoimesti ja rehellisesti, hän laittaa itsensä likoon teksteissään. Yksinkertaisesti rakastan sitä, kun naiset kirjoittavat omasta elämästään, naiseudesta, elämästä. En ehkä kyllästy siihen ikinä, vaikka aiheet ovat usein samoja. Toisaalta aiheet ovat niitä, josta on vuosia vaiettu. Olen elähdyttävää, kun niistä ei enää vaieta, vaan ne kirjoitetaan auki, muiden luettavaksi, vertaistueksi tai kertomaan, että näistä voi ja saa ja pitää puhua.

Pinen kirjassa ei olekaan sinänsä mitään uutta, eikä se minua lukijana ravistellut suuresti, enkä kokenut suuria oivalluksia, mutta nautin kirjan lukemisesta ja luin sitä mielelläni. Kirja on oikein hyvä.

Pidin erityisesti siitä, miten helppo- ja nopealukuista tekstiä Pine on kirjoittanut. Joidenkin yhteiskunnallisten ja feminististen teosten parissa kun joutuu totetamaan, että tämä ei ole kaikille, niin tämän äärellä voi todeta, että tämä sopii kaikille. Tällaisia tekstejä kaivataan yhä lisää.

Kuuntelin jo toisen Backmanin jännärisarjan osan, ja olen eniten iloinen siitä, että a) olen jollain tasolla oppinut kuuntelemaan äänikirjoja (ainakin yhden lukijan lukemana) ja b) tällä tavoin pystyn tutustumaan jännäreihin, jotka eivät noin lähtökohtaisesti ole oikein genreni.

Backmanin jännärisarjan toisessa osassa on samoja tyyppejä, kuin ekassakin, mutta rikokset ja rikolliset vaihtuvat. Jos ensimmäinen osakaan ei ollut mikään ihan mieletön kokemus (joskin kuitenkin kiva kuunnella!), niin tämä toinen oli kyllä sitä kehnompi. 

Periaatteessa ydin ja idea olivat hyvät, mutta tarina tuntui olevan aika hajallaan. Mihinkään ei oikein syvennytty kunnolla (vertaan tätä ensimmäiseen kirjaan, jossa syvennyttiin oikein syvälle pikkukylän elämään ja rikoksiin), ja joitakin lankoja heitettiin ilmaan, mutta ei kuitenkaan lopulta käsitelty loppuun. Tämän runsaudesta olisi voinut karsia pois ylimääräisiä, ja syventää hahmoja ja ydintä. 

Cozy crime on ainakin tässä tapauksessa melko kuvailevaa. Pidän siitä tiettyyn pisteeseen asti, mutta tässä kuvailuja oli mielestäni hieman liikaa. Se nimenomaan etäännytti tarinasta välillä. Myös täytelauseet, jotka eivät tuntuneet edes olevan tosia saati relevantteja, ärsyttivät. 

Jokin kerronnassa hieman tökki. Ensimmäisen kirjan kohdalla nimittäin kerronta toimi mielestäni paremmin.

Tarina oli myös himpun verran epäuskottava, siitäkin huolimatta, että harvoin odotan rikoskirjojen olevan super uskottavia. 

Mutta kaikesta marmatuksestani huolimatta tässä on kyllä kirjasarja ja sillä sellainen lukija, jota todennäköisesti tulen kuuntelemaan lisää.

Nyt aion kuitenkin kokeilla välillä jotain ihan muuta.

Agatha Christien klassikko (onhan tämä klassikko?) on viihdyttävä, nopealukuinen ja ennalta arvaamaton (arvaan aina jännäreiden loput etukäteen). Kirja on ilmestynyt vuonna 1937 ensimmäisen kerran ja vaikka kuinka aikansa tuotteena kirjaa tarkastelee, niin sen rotupuhe ja rasismi häiritsevät lukemista melko paljon. Nykylukijana niitä on vaikeampi sivuuttaa.

Ei tämä kuitenkaan niin hirveä ollut kuin Ikiyö, jonka luin viime vuonna.

Pirkko Saision esikoisromaani Elämänmeno oli niin huikean hieno, että on vaikea uskoa sitä esikoisteokseksi, jonka hän on kirjoittanut 26-vuotiaana. Saision tiivis ja nerokas kerronta onnistuu herättämään kokonaisen työläisperheen elämän eloon ja kertomaan heidän tarinaansa useiden vuosien ajan vain reilussa 200 sivussa. Uskomatonta taituruutta! 

Kirjaan on onnistuttu vangitsemaan elävästi menneiden vuosien painoa, historiaa, ihmisten arkea ja ihmisiä, että teos tulee nopeasti iholle, tuntuu aidolta ja välittömältä. Teoksesta huomaa, että Saisio on saanut siihen vaikutteita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ympärillä olevista ihmisistä, ja niistä paikoista, joissa hän itsekin on aikoinaan kasvanut. 

En yhtään ihmettele, että Saisio saa juuri tästä kirjasta edelleen paljon kiitosta ja kommentteja, sillä niin hyvä se on. Itse en kuitenkaan aio jäädä esikoisen pauloihin, vaan aion jatkaa Saision kirjojen parissa.

Tämä oli siis ensimmäinen Saisiolta (kokonaan) lukemani teos ikinä. Aiemmin olen lukenut Junkkaalan kirjoittaman kirjan Saisiosta. Nyt on aika lukea Saisiota.

Ørja päätyi luettavakseni, kun kumppanini bongasi sen jostain kirjojen vaihtopisteeltä, toi kotiin, luki itse ja suositteli minullekin. Päätin tarttua kirjaan nyt tammikuussa, kun luen vain oman hyllyn kirjoja, ja etsin kevyempää kirjaa toisen kesken olevan rinnalle. Lisäksi haluan lukea omaa hyllyä ns. tyhjäksi, eli laittaa kiertoon ne vähemmän lempparit ja epäilin, että Ørja voisi olla tällainen. Ja niin se kyllä onkin.
Kirjasta ei tullut omaa lemppariani.

Kirjassa on paljon hyvää. Pidän sen ideasta, ydintarinasta, miljööstä ja hahmoistakin. Se availee menneisyyden historiaa naisten näkökulmasta ja kietoo kaiken vielä koukuttavahkoon mysteeriin. Periaatteessa kaikki peruspalikat ovat kunnossa. Mikä sitten mättää?

Isoimmaksi ongelmaksi koin sen, että tarina ei tunnu täysin uskottavalta. Siinä on pieniä ja välillä isompiakin hetkiä, jotka eivät ole uskottavia, ja se syö pohjaa vähän koko tarinalta. Kirjan kerrontatyyli on kiinnostava valinta, mutta huomasin kovasti kaipaavani tekstiin hahmojen motiivien, ajatusten ja tunteiden availua, jotain sellaista, joka toisi hahmoja lähemmäs lukijaa. Nyt luin kirjaa näin: "miten helvetissä se nyt vaan yhtäkkiä ottaa jonkun vieraan ihmisen vajasta laitteen lupaa kysymättä ja alkaa kuunnella jotain nauhoitteita?!". Varsinkin kirjan alku ei jotenkin tahtonut toimia, mutta kun lopussa alkoi koko mysteerikimppu aueta, niin sitten kerronta tuntui ihan hyvältä valinnalta.

Toinen ongelma oli se, että kirja nappasi mukaansa vasta noin 150 sivun paikkeilla ja siihen asti mietin vähän väliä, että pitäisikö vain jättää kesken. Aika lähellä oli, etten jättänyt. Alku ei jotenkin napannut mukaansa, eikä herättänyt kiinnostustani kunnolla. Vähän turhan pitkä alustus tarinalle.

Lisäksi tarinan päähenkilö, joka kuuntelee äänitteitä, tuntuu jotenkin täytehahmolta koko tarinassa. Vähän sellaiselta pakolliselta, mutta tylsältä osalta, jotta tarina toimii. Hänestä olisi mielestäni pitänyt tehdä kiinnostavampi, jotta myös hänen tarinansa heräisi kunnolla eloon. Ja jotta yksi osa tarinaa aukeaisi lukijalle ymmärrettävämmin.

Niin tai näin, kirja on nyt luettu. Kirja loppu koukutti ja luin sen nopeastikin. Kokonaisuus ja kirjan idea olivat ihan hyvät, mutta kun miettii kirjaa lukiessa 150 sivua pitäisikö jättää siihen, niin se kyllä syö kirjaa aika paljon.