Along with The Twilight Zone and Tales from the Crypt, Alfred Hitchcock Presents is considered to be one of the best anthology series out there (and generally one of the best TV shows), and as a fan of all three I fully agree. I'm an anthology film enthusiast as well (especially horror), but unlike with films, a rotten apple or two in a TV show doesn't drag down the entire thing.

Usually in an anthology film there also tends to be a common theme, so you have to watch the whole thing at one sitting, but episodes you can save and watch one per day, month or year. The short running time (less than 30 minutes) is enough to make you invested in the story, but short enough so that there's always time for an episode here and there, no matter how busy you are.

As with Tales from the Crypt, part of the AHP's appeal is the opening (and closing) of the episode, where Hitchcock makes whimsical, dry, and slightly macabre jokes (like in the Christmas episode, where he traps Santa Claus in the chimney by building a brick wall in front of the fireplace). When it comes to the stories themselves, they range from dramas to thrillers, which keeps the show fresh, because you never know what the stories end up being.

Hitchcock's name has been involved with an extraordinary amount of titles. 16 Skeletons from My Closet is a part of Dell Publishing's series of anthologies that were published in the midst of the show's success. In the beginning of each story, there are a couple of lines of introductory words, usually cryptic enough that they don't reveal too much about what's coming. Like in other titles, the introductions have been ghostwritten, but I could still hear Hitchcock's voice in my head, so whoever wrote them did a good job.

Charles Mergendahl's Secret Recipe was both one of my favorite stories and the one with my favorite introduction:

By way of introduction, may I present this bit of folklore. Among a small tribe of peace-loving cannibals, there was one more ingenious than all the rest. Not satisfied to merely eat the white man, he learned his ways. And so during one bountiful harvest season, he reduced his village's food supply to ashes, and placed the ashes in small jars labeled Instant People.

Apart from two underwhelming detective stories, the collection focuses on thrillers and suspense. There are a few duds here and there, and after a while the stories start bleeding into each other, but it can't really be helped, because they're all highly addictive, so it's impossible to read just one. Not a bad assortment by any means, even if the overall quality doesn't quite warrant four stars, and AHP fans will probably be satisfied.

In addition to Secret Recipe, which had a wonderful atmosphere full of paranoia, my favorites were C. B. Gilford's The Man at the Table (a poker player tries to stall a robber), Robert Bloch's Man with a Hobby (like Bloch's best known work, Psycho, this story left behind a lingering sense of dread), Robert Arthur's ...Said Jack the Ripper (wax figures are creepy by default, so when you add a carnival at night and a Chamber of Horrors maintained by a slightly demented man, that's guaranteed fun right there), and A Little Sororicide (a submissive and mild-mannered man imagines what it would be like to murder his domineering and mean spinster sister; I don't know what it says about me, but I love this kind of stuff).

None of the stories succeed in utter surprise endings, but the best ones entertain while they're getting to their inevitable destination. I wouldn't mind reading more of these anthologies, but in terms of choosing between two forms of Hitchcockian stories... I think I'll gladly continue watching the show. With a drop of arsenic in my tea.

(Fairy tales for adults and wih a modern setting, written with a traditional style.)

Perinteisille saduille kumartava kokoelma aikuiseen makuun tarkoitettuja kertomuksia. Ammeet esimerkiksi on mielenkiintoinen Ritari Siniparta -mukaelma, jossa ylellisyydestä ja täydellisen elämän lupauksista kertoo mm. hylly täynnä sekä klassikkoelokuvia että uudempia hittejä, mutta jossa myös otetaan huomioon, miltä vanhemmista tuntuu tytärten lähtiessä miehen matkaan tai kun nämä eivät pidä yhteyttä.

Satujen ja kansantarinoiden piirteet on hyvin saatu mukaan. Outoja asioita tapahtuu ja se pitää vain hyväksyä. Sulhanen ei tunnista valemorsianta, vaikka tällä on vain peruukki päässä, eikä kukaan tunnu ihmettelevän valemorsiamen tekorintoja eli vedellä täytettyjä Tupperware-astioita. Huumori jäi kuitenkin kokonaisuudessaan aika köykäiseksi. Paria tarinaa ei myöskään oltu sijoitettu selkeästi nykyaikaan ja niissä ei ollut oikeastaan muutenkaan mitään lisäarvoa alkuperäisiin verrattuna, joten ne jäivät aika turhiksi itäeurooppalaisten satujen uudelleenkerronnoiksi.

Mukiinmenevä kokoelma, mutta ei ehkä satujenkaan ystäville mitään pakollista luettavaa. Angela Carterin Verisen kammion (1979) tyyppiset rehevät ja sydäntäsärkevän kauniit jutut miellyttävät itseäni enemmän.

After reading about a couple of Gothic vampires, the Croglin Grange creature strikes me as a more deformed monster variety with its flaming eyes and brown and mummified appearance (I kept imagining it as one of those creepsters in The Strain, but with dry brown skin). Originally, the story appeared in Hare's memoirs where he mentions that it was told to him and it's supposed to be true, but obviously the tale is mere hogwash. The scene where the vampire emerges from the darkness and climbs through the window is pretty creepy, especially if you're scared of people looking through your window at night and are generally uneasy living in a house or on the first floor. Not a mediocre story, but very short and not quite a necessary read for vampire fans. Still, deserves its place in anthologies.

An ancient and Biblical creature lurks in a remote fishing village, except it's a giant bloodsucking leech-like creature, which I thought kind of hilarious. Another inspiration for Lovecraft, apparently. I somehow feel like if M. R. James had written this, it could have been a lot better. In relation to what the ending turned out to be, there was way too much introduction, exposition, and padding, whereas James would have focused on terror and kept things to the point. I mean, Benson isn't a bad writer, but I hope his other horror stories are more entertaining and effective.

(Topelius is one of the most famous Finnish authors. He wrote in Swedish and is mostly known for his stories for children. This collection includes four of his Gothic horror/crime short stories, translated by a group of Swedish students in my home university. Edit: It seems that Project Gutenberg has a few Topelius stories in English. See Top-of-the-World Stories for Boys and Girls and The Diamond Fairy Book.)

Niin kuin ehkä monelle muullekin, Topelius tuli itselleni tutuksi ensin satusetänä. Linnaisten viheriä kamari (1859) tuli myös aikoinaan luettua, ja kun muutama vuosi sitten Topeliuksen muita kauhuromanttisia kertomuksia julkaistiin vihdoinkin suomeksi, niin olihan kirja pakko laittaa lukulistalle.

Näistä novelleista pidin ehkä jopa enemmän kuin Topeliuksen romaanimuotoisesta kauhusta, koska vaikka pari näistä olivatkin hieman liian pitkiä (voi johtua siitä, että ne julkaistiin ensimmäisen kerran lehden jatkokertomuksina), eivät ne todellakaan häviä viihdyttävyydessään ulkomaisille lajityypin edustajille. Tämä johtuu ehkä siitä, että Topelius luki ahkerasti ja laajasti erityyppistä kirjallisuutta.

Topelius käyttää luontevasti niin kauhun kuin rikosgenren piirteitä (hippusen huumoriakin löytyy keventämään tunnelmaa), ja kokoelma on aika tasalaatuinen. Suosikikseni nousi Morsian, jonka loppu oli makaaberiudessaan ja surullisuudessaan hyvin tehokas. Huomionarvoista on myös se, etteivät naishahmot ole niin ärsyttäviä ja karrikoituja kuin gotiikassa yleensä.

Vaikka tarinoissa löytyy aina selitys yliluonnollisille tapahtumille, ovat novellit kuitenkin tunnelmaltaan hyvin kiehtovia, eikä niitä mielestäni voi yksiselitteisesti jakaa joko gotiikkaan, kauhuun tai rikoskirjallisuuteen. Esimerkiksi gotiikan piirteet pitävät hyvin jännitystä yllä, kun lähdetään seikkailemaan rosvojen perään.

Kartanot ja pappilat tapahtumapaikkoina sopivat hyvin taustalle, eivätkä vähiten siksi, että muutamissa kartanoissa käyneenä tiedän miten ne herättävät mielikuvituksen horroksesta ja millaisia arvoituksia ne sisälleen kätkevät. Niihin liittyvät kummitustarinat ovat voineet mahdollisesti inspiroida myös Morsiamen kirjoitusprosessia.