Tara Westoverin omakohtainen teos Opintiellä on puhututtanut ihmisiä ilmestymisestään asti, eikä syyttä. Omalla lukulistallani tämä on keikkunut nyt jo useamman vuoden, ja vihdoin sain sen luettua. Lukemiseen meni vain pari mökillä vietettyä päivää, vaikka sivuja tässä riittää, sen verran kiinnostava teos oli.

Kirjaan on suhtauduttu useilla tavoilla, ja olen itse lukenut ja kuullut monenlaisia mielipiteitä ja kommentteja tästä. Toiset ovat vaikuttuneita ja toiset kritisoivat. Osa kyseenalaistaa, voiko kaikki kerrottu pitää paikkansa.

Itse en halua liikaa kyseenalaistaa, kun joku kertoo näin traumaattista tarinaansa. Kertoja jo itse kyseenalaistaa omaa muistiaan ja se saa riittää lukijallekin. Mutta itseasiassa yllätyin siitä, miten vähän epäuskottavana kirjaa pidin! Ennakkoasenteeni oli todellakin kriittinen, koska olin kuullut sen verran paljon kommenttia.

Kun luin tämän, niin totesin vain, että tällaistakin on, tällaistakin tapahtuu. Mitä epäuskottavaa tässä on? Ehkä tämä kertoo aika paljon minusta lukijana (ja ihmisenä). Oma kokemukseni on se, että maailmassa tapahtuu nimenomaan juuri kaikki se, jota emme edes osaa ajatella, ennen kuin joku siitä kertoo meille.

Kirjan ydin teema on se, miten koulutus voi muuttaa koko elämän. Nimikin sen kertoo. Mutta tässä on niin paljon kaikkea muutakin, että tätä voi lukea todella monesta näkökulmasta.

Itselleni kirjan vaikein pala oli todeta jälleen, miten voimakas voi patriarkaatin ja naisvihan mahti olla, ja miten syvälle sisäänsä naisetkin sen itseensä omaksuvat. Olen iloinen, että Taran uskomattoman ja raadollisen tarinan käänteet kulkevat sellaista tietä, jonka lopulla töyssyjä ja kolareita on toivottavasti paljon vähemmän, ehkä ei enää ollenkaan.