Olen lukenut Pientä elämää sisuskalujani myöten yli kuukauden, melkein kaksi. Puolen välin paikkeilla oli pakko pitää taukoa, hengitellä muutama viikko, sillä lukeminen teki fyysisesti niin pahaa, etten uskaltanut lukea ellei oma mieli ollut vahvana. Kirjaa lukiessa itkin usein ja koko ajan tuntui siltä, kuin joku vähän rutistaisi sisuskaluja ja koko ajan sai vähän pelätä. Kirja oli kuin iskua iskun jälkeen ja sitä kesti yli 900 sivua.

Jotkut ovat sanoneet, että kirja on liian pitkä, siinä on liikaa kaikkea. Ymmärrän näkökulman, mutta olen eri mieltä, koska pidän runsaudesta ja pitkistä kirjoista. Pidän siitä, että kun lukee jotain 900 sivua, niin se väkisinkin luikertelee osaksi omaa elämää, vähän ihon alle. Ja jossain vaiheessa jo toivoi, ettei kirja loppuisikaan koskaan. Tietyllä tavalla kauhistutti, että eikö tämä koskaan lopu ja sitten kuitenkin pelotti, että se loppuu liian aikaisin.

Vähän odotin, että koska tarina lässähtää. Koska en enää jaksa sitä venkoilua. Mutta ei sitä hetkeä sitten oikeastaan tullut. Vähän lopun puolella kävin kärsimättömäksi, mutta vika taisi olla enemmän omassa mielentilassa, kuin kirjassa.

Vaikka luin kirjaa viikkoja, niin oikeasti luin sitä vain muutamia tunteja ja melko intensiivisesti aina kun luin. Kun kirjan lukemisen aloitti ja pääsi sen imuun, oli tosi vaikea laskea kirjaa käsistä. Paitsi silloin kun lukeminen tuntui siltä, että haluaa mieluummin oksentaa ja pyyhkiä muistinsa, jolloin kirjan kesken jättäminen tuntui ihan hyvältä ajatukselta.

Kirja teki vaikutuksen. Jotenkin kaikki se, miten vahvasti tarinassa eli mukana tajuamattaan, kaikki se brutaalius, ja sitten se herkkyy, ja kaikki.

En tiedä. Itken harvoin lukiessani, mutta kun itken, niin yleensä olen aika sanaton, koska kirja osuu jonnekin sellaiseen, jonne harva osuu.

En voi suositella tätä, koska kirja on kauhea. Mutta se se on myös niin älyttömän hyvä, ettei sitä kannata jättää lukematta.