Tiedättekö sen mielikuvan, jossa kirjastonhoitajat istuvat hiljaisessa kirjastossa neuvontapöydän takana palvellen satunnaisesti asiakkaita ja lukien kirjoja lopun aikaa? Noh, minun kirjasto- ja työkokemukseni myötä sanoisin, että tuo mielikuva ei ihan vastaa todellisuutta. Välillä hiljaisina hetkinä ehtii jotain selailla, lukea takakantta tai sitten vilkuilla näytöltä jotain, mutta kirjojen lukeminen ei juurikaan onnistu, eikä kyllä työnkuvaan kuulu (minulla, joillakin kuuluu!).

Paitsi tänään! Tänään olin tekemässä sijaisuutta, johon ei kuulunut asiakaspalvelua, vaan palautuneiden kirjojen lajittelua, ja kun niitä kirjoja ei palautunut eikä näin töitä ollut, mutta laitetta piti silti vahtia, niin hitto, nappasin käsiini satunnaisesti palautuneiden joukosta yhden lukulistallani keikkuvan kirjan ja ehdin lukea siitä päivän aikana melkoisen siivun. (Vaikka kyllä niitä töitäkin sitten lopulta riitti ihan kiitettävästi.)

Me emme elä samassa maailmassa kuin te kiinnosti, sillä muistan lukeneeni siitä kiinnostavan arvion. Lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Vain takakanenssa mainittu sana trilleri herätti epäilykseni, mutta eihän kirja mikään trilleri ollut. Ainakaan minulle. Minulle se oli sulketamista narkkareiden päänuppiin. Aihe, joka koskettaa ja tulee lähelle, ja siksi kiinnostaa ja samalla kauhistuttaa.

Kirja oli nopealukuinen ja vaikka en pystynyt siihen töissä varsinaisesti syventymään, sitä pystyi ihan hyvin lukemaan muutaman rivin - hyvällä tuurilla muutaman sivun! - kerrallaan töiden lomassa. Kirja ei vaatinut mitään elämää suurempaa syventymistä, vaan helpon kielen ja simppelin tarinan vuoksi sopi luettavaksi vähän pintapuolisemminkin. Mielestäni voisi toimia hyvin vaikka lukemisena lyhyillä bussimatkoilla.

Eikä kirja mikään elämää suurempi lukukokemus olekaan. Se kuvaa siskoa ja veljeä. Veli kuolee kolmekymppisenä käytettyään kaksikymmentä vuotta huumeita. Sisko kärsii vierellä, eikä itsekään elä täysin ilman päihteitä. Molempia painaa lapsuus. Tarina kuvataan veljen, siskon sekä parin muun henkilön kautta. Sitä miten veljen elämä on syöksynyt kohti kuolemaa. Miten sisko on yrittänyt selvitä rinnalla. Kirja ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta, näkökulmat ovat tuttuja ja selityksetkin. Lisäksi narkkareiden ulkonäön kuvaus meni itseltäni ihan ohi. En tunnistanut siitä sitä, mitä kadulla näkee. Ei sillä, etteikö narkkareita olisi laidasta laitaan, mutta hevarilta näyttävät narkkari kuulosti vieraalta. Ehkä hyvä niin?

Mutta vaikka kirja ei kirjallisilta ansioiltaan ole kovin kummoinen, eikä aiheen käsittelyssäkään ole mitään kovin uutta, niin minusta kirja oli ihan hyvä. Koukutuin ja luin kirjaa kauhulla tulevaa odottaen. Ja jotenkin sen huumemaailman kuvaaminen herättää aina.

Luulen, että kirjan lukeminen tavallaan kuin "etäällä" teki hyvää. Aihe tulee liian lähelle, jotta sitä olisi voinut lukea ilman, että sydämestä sieppasi ja kurkkua kuristi, mutta työn lomassa en ehtinyt upota pitkiksi aikoihin noihin tunteisiin. Vasta kotisohvalla lukiessani kirjaa loppuun se iski kunnolla. Minäkin voisin kertoa tätä tarinaa, olenhan se sisko.

Ehkä tämä menee vertaistukena niille, joilla on lähipiirissä huumeidenkäyttäjä. Ja muille, jos haluaa nähdä sitä maailmaa, jossa ei ehkä elä, tai ehkä elää sittenkin.