Olen aloittanut kahdesti Deborah Levyn Kuumaa maitoa (S&S 2023, alkuteos Hot Milk 2015) ja tällä kertaa luin kirjan loppuun. Oli oikea hetki. 

 

Olen lukenut Levyltä nyt viisi kirjaa ja pitänyt niistä kaikista. Kuumaa maitoa ei ole poikkeus. Ehdottomasti pidin siitä, halusin (haluan) ymmärtää sitä paremmin, ja näen, miksi kirja on eräänlainen kulttiteos. En kuitenkaan ihastunut varauksetta. 

 

Sofia ja Rosa, tytär ja äiti, matkustavat Englannista Espanjaan Almerían kylään saadakseen hoitoa Rosan jalkojen tunnottomuuteen ja kävelykyvyn menetykseen. Sofia on kaksikymppinen ja kiinni äidissään, joka tarvitsee häntä koko ajan.  Sofia tuntuu elävän äidilleen ja on kuin osa äidin kivusta olisi siirtynyt häneen. Matka kuitenkin huojuttaa asetelmaa. Elämä Espanjan kuuman auringon alla, kirvelevien meduusan polttamien kanssa, saa Sofian kuin heräämään unesta, tarkastelemaan itseään ja tarttumaan elämään. 

 

Kuumaa maitoa on monitasoinen teos ja se käsittelee useita aiheita, kuten äidin ja tyttären välistä suhdetta, isän hylkäämäksi tulemista, kipua, seksuaalisuutta ja identiteettiä (tai niin minä sen luin), sukupuolisuutta, menneisyyttä ja muistia, himoa ja halua, tarvitsevuutta ja vapautta. 

 

Kirja lumosi minut outoudellaan. Pidin kirjan erikoisesta, kummallisesta ja ainutlaatuisesta tunnelmasta. Pidin sen vieraudesta, yksityiskohdista ja hyvällä tavalla häiritsevästä toistosta. Kirja on surrealistinen, siinä on paljon viitteitä ja symboliikkaa, sanojaan isompia lauseita, ja vaikka sitä onkin helppo lukea, haluaa mieli pysähtyä tekstin äärelle usein poimimaan yhtäläisyyksiä ja ymmärtämään. Kirja on taitava ja viisas, enkä vähempää odottaisikaan Levyn teokselta. 

 

En kuitenkaan ihastunut kirjaan täysin. Samaan aikaan sekä rakastin kirjan runsautta kuuman auringon alla, että toivoin kirjan olevan hieman tiiviimpi, auringon armollisempi. Kirja kurkottaa moneen suuntaan, ja se tahtoo uuvuttaa. Kirja käsittelee kiinnostavalla tavalla ikiaikaisia asioita, kuten äidin ja tyttären välistä suhdetta, tyttären ja isän välistä suhdetta, sotkuisia ihmissuhteita. Mutta aiheet ovat myös niitä, joista on kirjoitettu paljon ja joita on luettu paljon. Vaikka Levy lähestyykin aihettaan erikoisesti, kutkuttavastikin, niin välillä aiheet tuntuvat puhkikulutetulta. Äidin ja tyttären välisen suhteen kaarteet tuntuvat itsestäänselviltä, tutuilta. Toisaalta oman sävynsä kirjaan kuitenkin tuo se, että kaikki tuntuu samaan aikaan niin vieraalta, kaukaiselta, rajulta, eikä lainkaan tutulta. 

 

Pidän kirjoista, jotka haastavat minua ja Kuumaa maitoa teki niin. Se vaati minulta oikeaa hetkeä, mielentilaa, tullakseen luetuksi ja ymmärretyksi. Se veti puoleensa ja työnsi pois, ihastutti ja ärsytti, herätti ymmärrystä ja kummastusta. Uskon, että kirjasta jää paljon väkevämpi jälki, kuin mitä juuri nyt, heti kirjan luettuani osaan edes ajatella. 

 

Kirja on muuten kirjoitettu kymmenen vuotta sitten. En ajatellut asiaa kirjaa lukiessa, mutta luettuani mietin sitä. Näkyykö ikä kirjassa, selittääkö se jotain? Arvostelenko kirjaa liian rajusti sen puhkikulutetuista aiheista, kun se on käsitellyt niitä aiheita kymmenen vuotta sitten jo? En tiedä, ehkä se vähän muuttaa ajatustani. Kymmenen vuotta sitten olin itse 25, ja silloin olisin lukenut kirjan ainakin eri positiosta. Onko sillä väliä? Ei. 

 

Suosittelen kirjaa, erityisesti kuumaan kesäpäivään!