Jarruttelua alkupuoliskon aikana. Edestakaista jaarittelua, ympäripyöreää jahkailua, teksti kiertää kehää kuin Liisan rukki. Ei luoja. Matin ja Liisan pirtissä nukutaan, syödään, haukotellaan, poltellaan, kinastellaan. Yleensä realismi on parhaimmillaan ajatuksia herättävää sekä hyvällä tavalla karkeaa, mutta Rautatie on pahimmillaan vain pintapuolista ja yksitoikkoista arkiaskareiden luettelointia.

Ahon kuvaus pääseekin oikeuksiinsa (aivan liian vähäisessä) luontokuvauksessa. Varsinkin ensimmäisen kappaleen alku hengittää nurkassa paukkuvaa pakkasta, korpimetsän hiljaisuutta ja tupien tulisijojen lämpöä. Kun Lapinlahdelle on ilmestynyt rautatie, se tunkeutuu vaivihkaa Matin ja Liisan arkielämään. Uni häiriintyy ja asiasta kinastellaan, kunnes rautatiestä kasvaa lähes myyttinen abstrakti asia, joka vetää hitaasti mutta varmasti puoleensa. Matin ja Liisan taipumus peitellä omaa naiiviutta ja tietämättömyyttä on hyvin tuttua vielä tänä päivänä.

Aika ei ole staattinen. Uusia keksintöjä tulee, käytännöt muuttuvat, maisema muuttuu. Mikään ei pysy samana, ja jotkut tempautuvat tahtomattaan mukaan kun jotkut istuvat rohkeasti kyytiin ja antavat nykyajan puksutella eteenpäin. Matti ja Liisa eivät uskalla myöntää toisilleen ja muille olevansa pelokkaita. Uteliaisuus ei tunnu mukavalta, koska suuren ja mahtavan rautatien kohtaaminen aiheuttaa lopulta vain pettymyksen. Junaakaan pariskunta ei taida ikinä täysin ymmärtää (aluksi Matti luulee sen tarkoittavan tavallisia vaunuja, joita vetää halkoja syövät hevoset). Sää (ja mieli) kuitenkin kirkastuu lopulta: "loristen laski sula vesi yönsä päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli".

Moni asia pelottaa, mutta lopulta ne eivät välttämättä olekaan aivan niin elämää hallitsevia kuin on luullut. Aho vaikuttaa olevan puolueellinen maalaisten elämäntavalle, mutta ehkä muutoksen kanssa voi sittenkin elää kun on ensin saavuttanut mielenrauhan. Junan rautainen ja koliseva hahmo ei jyrääkään kaikkea alleen niin kuin se eräälle lehmälle teki.

Ehkä minäkin pystyn hyväksymään sen, että Aho tuntuu etsivän esikoisessaan vielä omaa tyyliään.