Okei. Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju ovat lähes ärsyttävän hauskoja, varman päälle pelatun koskettavia ja sydämeen osuvia samalla kun hiertävät hermoja. En kovin monen kirjan äärellä naura ääneen (näistä jokaisen), tai kyynelehdi (näistä jokaisen) ja kyllästy aina siihen samaan (näistä jokaisen).

Antti ja Paavo ovat elelleet pääasiassa kaksin siitä asti kun Antin vaimo ja Paavon äiti päätti ottaa hatkat synnäriltä Paavon synnyttyä. On opeteltu kaikki alusta loppuun, kasvettu vauvasta päiväkotiin sopivaksi taaperoksi ja nyt jo koululaiseksi, jonka kanssa voi lähes käydä keskusteluja. Ja voi miten hurmaavan hauska Paavosta onkaan tullut! Anttikin on ehkä piirun verran kasvanut siinä rinnalla. Antti ja Paavo ovat kuin ystäviä, joiden kuulumisia haluaa kuulla ja kun kuulee, niin meinaa joko kuolla nauruun tai itkuun, koska jesus ne osaavat kyllä vetää juuri oikeista naruista. Tai siis kirjailija osaa. Luoda elävät, aidot ja vähän rouheat hahmot ja tarinan, joka ihastuttaa.

Ja vihastuttaa. Ärsyynnyin jo ekan teoksen jälkeen kirjojen stereotypioihin. Tavallaan ne sopivat kirjan tyyliin, osa jutuista menee oikeasti vitsin piikkiin, mutta on myös juttuja, jotka eivät naurata ja jotka monta kertaa toistettuina etenkin alkavat ärsyttää. (Vaikka kuinka yrittäisi pitää nutturan löysällä.)

Esimerkiksi "äitigeenit", joiden avulla naiset osaavat lastenhoidon kuin vettä vaan verrattuna isäihmisiin. Joo, ehkä kerran tai kaksi sitä voi käyttää hassuna heittona, mutta jatkuvana ei toimi. Eiköhän Antti nyt jo kolmannen kirjan kohdalla ole hokannut, ettei olemassa ole mitään äitigeenejä. Lisäksi erilaisten piirteiden liittäminen "hinttimäisyyteen" on vain ala-arvoista ja typerää. Se on sitä kerran, mutta kun siitä mainitaan useamman kerran, niin tekee mieli heittää kirja seinään. Tämän takia muuten lähes viiden tähden kirja tippui kolmoseen. Tuollaista roskaa en niele minkäänlaiseen pakettiin käärittynä, kiitos vaan.

Ymmärrän, että päähenkilöstä on ilmeisesti haluttu saada sellainen "keskiverto perusmies", mutta samalla kun uskon, että juuri tällaisiakin miehiä jossain elelee, niin se tuntuu todella mustavalkoiselta ja rajoittavalta. Koska oikeasti - mikä on perusmies? Elämässäni on monta miestä, mutta yhtäkään perusmiestä en ole vielä tavannut. Minusta Anttiin on liimattu vähän liian monta stereotypiaa. Hänestä saisi helposti moneen uppoavan "perusmiehen" (mitä se sitten ikinä onkaan) ilman, että ihan jokainen "äijämäisyys" täytyy tehdä todeksi. Ja sitten vastapainoksi kuitenkin upottaa siihen "äijään" jotain hellää. Huoh.

Hammaskeiju on siis ihan kivaa jatkoa aiemmille osille. Samaan tapaan se ihastuttaa ja ärsyttää. Tosin tämä osa oli mielestäni vähän vähemmän hiottu ja tuntui siltä, että kirjailija on luottanut kahden aiemman teoksen suosion kantavan tämänkin, vaikka siinä ei ihan jokainen pilkku paikallaan olisi. Lienee totta, mutta minusta teoksen taso ei ole sama.

Ja sitä en ymmärrä, että miksi näin hyvä tarina ja kirjasarja on täytynyt upottaa oikeasti osittain jopa ala-arvoisiin vitseihin? Rehellisesti sanottuna tuli fiilis, että kirjailija aliarvioi lukijansa ja hahmonsa.

Mutta jos pidit Yösyötöstä ja Tarhapäivästä, niin ei tätä voi jättää välistä.