Kaikki mitä Tovesta kirjoitetaan on tietyllä tapaa aika ihanaa. Niin tämäkin teos.
Teos kuvailee Janssonin ja Pietilän viimeisiä päiviä heidän omassa saaressaan, josta heidän on pakko lähteä, koska ikä tulee vastaan. Heitä tarkkailee Maria, joka on pakkomielteisen kiinnostunut Janssonista.

Kirja on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Venho on tehnyt taustatyönsä hyvin ja kirja käsittelee aika laajastikin Janssonin elämää, perhesuhteita, muumeja ja taiteilijuutta. Kuin olisi lukenut uudelleen osan Janssoneista kirjoitettuja elämäkertoja. Kirja taittaa senkin verran paljon elämäkerran suuntaan, että välillä menee sekaisin siinä, lukeeko kaunokirjallista teosta, vai jotain muuta. Mietin sitä, tarvitseeko tämä kaikki kirjoittaa uusiksi, mutta toisaalta nautin tästä itse ehkä juuri enemmän näin. Hieman enemmän faktoihin nojaavana, sillä minulla on usein haasteita kestää oikeista eläneistä ihmisistä kirjoitettuja fiktiivisiä teoksia.

Ymmärrän, miksi Maria on kirjoitettu kirjaan. Hänelle Jansson on suuri taiteilija, pakkomielle, jotain ihmeellistä. Marian suhtautuminen kuvaa aika hyvin monen suhdetta Janssoniin, siihen voi samaistua. Samaan aikaan Marian osuudet kirjassa eivät tuntuneet kovin oleellisilta, tärkeiltä tai kiinnostavilta. Ne eivät tuntuneet tarttuvan kunnolla kokonaisuuteen kiinni, vaan jäivät vähän leijumaan ilmaan. Kirja olisi pärjännyt hyvin ilman stalkkeri-Mariaakin.

Kirja oli kiva lukea, sillä Marian tavoin rakastan Janssonia. Mutta ehkä tämä olisi voinut rehellisesti kertoa vain Janssonista.