Take a photo of a barcode or cover

katrinkirjat 's review for:
Pantteri ja minä
by Jani Toivola
Olen seurannut ja lukenut Jani Toivolan instagram-päivityksiä, joissa hän jakaa hänen ja lapsensa arkea. Tämä kirja on kuin nämä instagram-päivitykset yksissä kansissa.
Pidän siitä, miten Toivola avaa arkeaan, elämäänsä, ja hänen ja lapsensa välistä suhdetta. Pieniä huomioita elämästä ja maailmasta. Kirja, kuten instapostauksetkin, ovat lämminhenkisiä, hauskoja ja arkisia, välillä liikutaan vähän arjen yläpuolella.
Tätä oli helpon leppoisaa kuunnella sairasvuoteella (en ole äänikirjojen ystävä, mutta näin sairaana ne ovat oiva vaihtoehto, kun ei pysty lukemaan painettua tekstiä). Teos on harmiton ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Mutta minulle olisi kyllä saattanut riittää myös ihan vain ne instapostaukset, joita olen jo pidempään lukenut. Nyt nimittäin tuntui vähän siltä, että olen lukenut tämän kirjan aiemmin. Ja tavallaan kai olenkin. Kirja ei tarjonnut mitään uutta, ja eipä kai sen sinänsä tarvitsekaan, mutta ehkä sitten kuitenkin oma henkilökohtainen lukukokemukseni olisi voinut kaivata ripauksen jotain uutta ja yllättävää, jotta kirja ei olisi tuntunut siltä kuin lukisin toistamiseen samat instatekstit.
Mutta täytyy sanoa, että siitä ilahduin, että ne instapostausten tekstit eivät ihan sellaisinaan olleet päätyneet kirjaan, vaan tekstiä oli muokattu ja varsinkin tiettyjä toistuvia ilmaisuja siivottu pois.
Olen tätä kirjaa lukiessani taas pohtinut tätä ilmiötä, jossa vanhemmat sanoittavat lastensa elämää ja maalaavat heistä tietynlaista kuvaa someen tai vaikkapa tässä tapauksessa kirjaan. Pidän sitä hieman kyseenalaisena, vaikka esimerkiksi tämä teos on minusta hyvin harmiton, Toivola herättää hienosti lapsiperhearjen henkiin ja kuvailee lastaan rakkaudella. Toivola kirjoittaa etupäässä omasta kokemuksestaan vanhempana. Siitä huolimatta iso osa teosta on hänen lapsensa. Miten paljon se on ok? Minulla ei ole tästä mitään yhtä selkeää mielipidettä, mutta teos sai miettimään asiaa.
Tämä teos oli erittäin kiva kuunnella, ja voisin suositella tätä hetkeen, kun kaipaa jotain hyväntuulista, harmitonta ja arkista.
Pidän siitä, miten Toivola avaa arkeaan, elämäänsä, ja hänen ja lapsensa välistä suhdetta. Pieniä huomioita elämästä ja maailmasta. Kirja, kuten instapostauksetkin, ovat lämminhenkisiä, hauskoja ja arkisia, välillä liikutaan vähän arjen yläpuolella.
Tätä oli helpon leppoisaa kuunnella sairasvuoteella (en ole äänikirjojen ystävä, mutta näin sairaana ne ovat oiva vaihtoehto, kun ei pysty lukemaan painettua tekstiä). Teos on harmiton ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Mutta minulle olisi kyllä saattanut riittää myös ihan vain ne instapostaukset, joita olen jo pidempään lukenut. Nyt nimittäin tuntui vähän siltä, että olen lukenut tämän kirjan aiemmin. Ja tavallaan kai olenkin. Kirja ei tarjonnut mitään uutta, ja eipä kai sen sinänsä tarvitsekaan, mutta ehkä sitten kuitenkin oma henkilökohtainen lukukokemukseni olisi voinut kaivata ripauksen jotain uutta ja yllättävää, jotta kirja ei olisi tuntunut siltä kuin lukisin toistamiseen samat instatekstit.
Mutta täytyy sanoa, että siitä ilahduin, että ne instapostausten tekstit eivät ihan sellaisinaan olleet päätyneet kirjaan, vaan tekstiä oli muokattu ja varsinkin tiettyjä toistuvia ilmaisuja siivottu pois.
Olen tätä kirjaa lukiessani taas pohtinut tätä ilmiötä, jossa vanhemmat sanoittavat lastensa elämää ja maalaavat heistä tietynlaista kuvaa someen tai vaikkapa tässä tapauksessa kirjaan. Pidän sitä hieman kyseenalaisena, vaikka esimerkiksi tämä teos on minusta hyvin harmiton, Toivola herättää hienosti lapsiperhearjen henkiin ja kuvailee lastaan rakkaudella. Toivola kirjoittaa etupäässä omasta kokemuksestaan vanhempana. Siitä huolimatta iso osa teosta on hänen lapsensa. Miten paljon se on ok? Minulla ei ole tästä mitään yhtä selkeää mielipidettä, mutta teos sai miettimään asiaa.
Tämä teos oli erittäin kiva kuunnella, ja voisin suositella tätä hetkeen, kun kaipaa jotain hyväntuulista, harmitonta ja arkista.