Emma Clinen kohuttu esikoisteos lähti omalla kohdallani liikkeelle nuivasti. Alku ei tahtonut vastata korkealle nousseita odotuksiani. En tiennyt miten suhtauisin koko kirjaan.

Mutta annoin kirjalle aikaa kasvaa suureksi. Luin sitä hitaasti nautiskellen, unohdin kirjaan kohdistuneet supinat ja annoin kirjan olla ihan vain tavallinen kirja, jota luin muutaman sivun aamupalalla (niin, että töihin lähdöstä ei tahtonut tulla mitään) ja taas illalla (jonka vuoksi yöunet jäivät lyhyiksi). Ja niin siinä vain kävi, että tykästyin kirjaan. Odotukset eivät täyttyneet, koska eivät ne olisi voineet edes täyttyä, mutta sain kiinni kirjan hienoudesta. Sen pakahduttavasta tunnelatauksesta, pohdinnoista ja ajatuksista. Niin ja siitä tyttöydestä, jota kirja kuvaa.

Vahva esikoinen, jota voi olla vaikea lukea pettymättä, ellei ole onnistunut välttämään hypeä ja joka asettaa kirjailijalle varmasti kovat paineet. Mutta kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus. Ei hypekirjana, vaan ihan vain kirjana.