Luin tämän pienen esseen tänään aamupuuron äärellä. Vähän potkua päivään.

Feministinä, aiheesta paljon lukeneena, puhuneena ja väitelleenä sekä Adichienkin luentoja netistä kuunnelleena, essee ei tarjonnut varsinaisesti uutta, mutta toimi hyvänä muistutuksena minullekin.

Muutama plussa ja miinus kirjasta:

+ Adichie muistuttaa, miksi on tarpeen puhua feminismistä eikä ihmisoikeuksista. Sellainen juttu, joka monen olisi hyvä tiedostaa.
+ Adichie muistuttaa myös, miksi sukupuolten huomioiminen on yhtä tärkeää kuin se, ettei sukupuolille pitäisi antaa liikaa painoarvoa.
+ Nopea ja helppo lukea, yksinkertainen ja ymmärrettävä. Oivallista tekstiä aiheesta. Ja lähestymistapa pehmeä ja vitsikäskin.

- Essee huomioi vain kaksi sukupuolta, miehen ja naisen, ei mitään muuta. Melkoinen miinus!
- Adichie kuvaa tilannetta, jossa miestä tervehditään ravintolassa, mutta naista ei, "pienenä asiana". Se ei todellakaan ole pieni asia.
- Hieman mustavalkoinen ja naiivi ote aiheeseen kuitenkin. Tulee fiilis, että tämä on nimenomaan kirjoitettu nuorille tai "vähän tyhmälle", jota tarvitsee silitellä ennen kuin pamauttaa asiat pöytään. Ehkä hyvä, ehkä ei...

Mutta kokonaisuus ok. Ymmärrän, että luen teosta ihan eri tavoin kuin mahdollisesti ne, joille kirja on ensisijaisesti tarkoitettu. Siinä mielessä uskon, että tämä voi tarjota monelle hyvän lähtökohdan syventyä aiheeseen ja oppia huomioimaan sukupuolten välinen epätasa-arvo. Esimerkiksi monissa kulttuureissa ja yhteisöissä tämä epätasa-arvo on siinä mittakaavassa, ettei tätäkään teosta oltaisi vielä valmiita lukemaan saati jotain vielä pidemmälle menevää.

Mutta oivallista, että tämä on näin lyhyt! Nopea info, jota on lähes vaikea olla lukematta kokonaan.