Väitän aina, etten anna paljon painoarvoa kirjoille jaettaville palkinnoille, mutta ilmeisesti tätä väitettä olisi syytä päivittää, sillä Alma! pääsi lukulistalle puhtaasti siitä syystä, että se voitti HS:n esikoiskirjailijapalkinnon. Ja hyvä, että pääsi, sillä pidin kirjasta kovasti.

Mieleeni oli kirjan vimmainen, vähän hengästyttävä ja persoonallinen kerronta. Kun kirjaa luki ajatuksella, antoi jokaiselle huutomerkille ja pilkulle (tai pilkuttomuudelle, joka kyllä välillä tuntui vain kirjoitusvirheeltä) oman arvonsa, niin kirjasta tuntui saavan (vielä) enemmän irti. Tässä kirjassa on feminististä raivoa, kulma karvat kohoamaan saavaa lehmäksi haukkumista, ajatuksia herättäviä huomioita ja syvyyttä. Paljon hyviä kohtia ja lauseita, jos kirja olisi oma, olisi se saattanut olla niitä harvoja, joita alleviivaisin.

Pidin siitä, ettei kirja ollut helppo ja että punaisen langan hahmottaminen vaati oikeasti keskittymistä. Pidin siitä, että kirjassa oli tosi fiksuja keinoja, joiden oivaltaminen lisäsi lukunautintoa. Esimerkiksi lakimies. Tai toki niitä voi tulkita tai olla tulkitsematta oman mielensä mukaan, mutta itse sain kirjasta paljon irti jo sillä, että aivot saivat raksuttaa lukiessa. Kirjailija tuntui luottavan lukijaansa.

Kirja on rönsyilevä ja useaan suuntaan samaan aikaan kurkottava, se jättää kysymyksiä jälkeensäkin ja lukiessa on väkisinkin kulmat kurtussa, kun kaikesta ei saa otetta. Kunnes ehkä saa ja sitten naurattaa. Mutta minusta kirja kuroi lopussa kaiken aika hyväksi paketiksi. Paketti ei ole liian siloteltu tai valmiiksi taputeltu, mutta tekee tarinasta kuitenkin tarpeeksi eheän kokonaisuuden, jottei se jää tuntumaan vain irrallisilta osilta.

Pidin siitä, miten hyvän taustatyön kirjailija tuntuu aiheestaan tehneen.

En kuitenkaan ihan kaikesta pitänyt tai saanut otetta. Kirjassa on viittauksia, jotka eivät aukene ja siksi tuntuu, että oma lukukokemus jää vajavaiseksi. Vaikka lopussa viittauksista kerrotaan enemmän, niin kirja vaatisi uusintaluvun, että niiden avulla saisi ehkä vähän lisää lihaa luiden päälle. Sakankieliset (oliko muitakin kieliä?) pätkät jäivät ymmärtämättä.

Feministisessä kirjassa naisen haukkuminen ja syyttely tuntui... oudolta. Ymmärsin pointin luettuani kirjan loppuun (tai annoin sille itse merkityksiä) ja totta kai kaikki lukijassa tunteita herättävät jutut ovat plussaa. Mutta se tuntui jättävän isoimman kysymysmerkin ilmaan. Mitä miten miksi? Tavallaan luettuani kirjan loppuun pidin sitä todella nerona, ainakin antamieni merkityksen pohjalta, mutta sitten samalla mietin, että miten joku muu ymmärtää tämän? Onko kirja kaikille täynnä neronleimauksia vai lukeeko joku vain kuinka yhden ajan nainen haukutaan lehmäksi ja tallataan kynnysmatoksi?

Mutta ehdottomasti hyvä ja ajattelemisen aihetta tarjoava kirja. Palkintonsa ansainnut.