Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on kirja, joka tuntuu jakavan mielipiteet. En itse halunnut kirjoittaa kirjasta mitään heti lukemisen jälkeen, koska en yksinkertaisesti keksinyt mitään hyvää sanottavaa.

Olisin kirjoittanut silloin näin: 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ja sitä kirja pitkälti oli, minulle. Päähenkilön negatiivinen ja angstaava ote kiinnosti hetken. Silloin vielä, kun dotin sarkasmia, vitsiä, oivallusta, käännekohtaa tai jotain syvempää pointtia. Ajattelin, että tässä pedataan messevät puitteet jollekin. Mutta ei. Sitä ei koskaan tullut. Ei vitsiä, ei tarttumista elämään, ei odotettua käännettä. Tarinan lopun pieni valonpilkahdus ei enää riittänyt pelastamaan tarinaa, mutta onneksi se väläytettiin silti.

Ymmärrän, että jollekin kirja on varmasti samaistuttava, tai ehkä se tarjoaa uuden näkökulman, opettaa jotain uutta. Onhan kirjassa sellainen sävy, joka ei ole tyypillisin, joskin ehkä nykyaikaa hyvin kuvaava. Tässä on samaa melankoliaa ja apaattisuutta, kuin vaikkapa jokin aika sitten julkaistussa Spleenishissä.

En kuitenkaan itse saanut kirjasta lopulta mitään irti. Olisinpa edes ärsyyntynyt, jolloin se olisi tarjonnut edes tunteita herättävää lukukokemusta. Mutta nyt vain puudutti. Puudutti loputon valitus ja oman elämän vastuun välttely. Puudutti, kun kirjalla ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Ei ainakaan minulle. Kirja ei kuvannut uskottavasti, tai no, kiinnostavasti sitä apatiaa ja vaikeutta, joka elämää voi määrittää. Sipsit, ja muut hauskaksi tarkoitetut jutut, eivät toimineet enää sitten, kun niitä toistettiin toistamisesta päästyäänkin. Uskottiin jo! Uskottiin jo sata, ei vaan kaksi sataa sivua sitten! Kirjasta olisi voinut leikata sata sivua pois sen kärsimättä.

Tämä kirja ei tosissaan ollut minulle. Mutta kannattaa lukea arvio joltain sellaiselta, joka kirjasta on pitänyt. Kaikki kirjat eivät ole kaikille.