Tommi Kinnusesta on tullut jo ja vasta kolmen kirjan jälkeen sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää tekstiä. Samapa tuo mistä kirja kertoo, varmasti sen lukee ja pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en ehkä olisi lukenut. Nyt en miettinyt hetkeäkään, vaan ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Kinnusen teksti on varmaa ja hyvää, kaunista ja kuvailevaa. Kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan tämäkin kirja sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon.

Kirja on varma, mutta ehkä hieman liiankin varma. Paikoin kuvaileva teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liikaakin kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin ehkä teksti olisi paikoin vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Onko se huono asia? Ei, ja ehkä vähän. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, jättää oivaltavat sanakäänteet toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Voimakkaita kohtauksia ja mielikuvia. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen jo hieman aiemmin. Tai kuullut, nähnyt. Tai ehkä se tuntuu siltä siksi, että tällaista on ollut ja on elämä, tällaisia ovat ihmiset. Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Tarinan olisi ehkä pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen, mutta arvasin aina heti, että tässä on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Ei siinäkään ollut mitään vikaa. Mutta ehkä hieman enemmän olisi voinut horjuttaa tarinaa, rikkoa vähän rajoja.

Kirjassa oli myös pari ristiriitaisuutta, joiste en keksinyt, ovatko ne tarkoituksellisia vai eivät. Ainakin ne herättivät lukijan, kun pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, oliko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Mutta loistava kirja tämä on. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi! Mutta Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän.

(Olen puhunut jo jonkin aikaa, että Rytisalo on nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi vakioluottokirjailijaksi. Hassua oli, että nyt tässä Kinnusen kirjassa oli jotain samaa, kuin Rytisalon ensimmäisessä Lempi-kirjassa.)