Mestaritontun seikkailut jatkaa Päivikin sadussa (1918) alkanutta tarinaa, mutta tajusin tämän vasta kirjan luettuani. Kirja toimii silti myös erillisenä teoksena. Onni Mansnerus kuvitti kirjan uudelleen 40-luvulla. Kuvat täydentävät loistavasti taianomaista tarinaa, jossa on aineksia muun muassa suomalaisesta kansantarustosta. Vellamo ja Ahti hallitsevat vedenalaista maailmaa, virvatulet loistavat yön pimeydessä ja metsä huokuu kansallisromantiikkaa.

Kirjassa on tavallaan kaksi osaa, koska Mestaritontun pelastuoperaation päätyttyä alkaa vielä toinen sankaruuden osoitus, jossa Aamuruskonmaan kuningas lähtee Ahdin vedenalaiseen valtakuntaan. Periaatteessa tästä osuudesta olisi pienellä laventamisella saanut vielä toisen erillisen kirjan, joten se tuo itse Mestaritontun seikkailuihin pientä epätasaisuutta, vaikka onkin yhtä hieno.

Mestaritontun seikkailut on kuitenkin ehdottomasti kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen kirja myös meille vähän varttuneemmille. Tässäkin esiintyvään salamarakkauteen en osaa ikinä suhtautua muuten kuin huvittuneesti, mutta julkaisuajankohdan ansiosta tarinassa on lämpöä, hienoa vanhanaikaista ja kuvailevaa sanastoa ja se on pullollaan satumaisia otuksia sekä esineitä. Juuri tällaisia lastenkirjoja ihailen suunnattomasti, koska ne vievät lukijan kokonaiseen fantasiamaailmaan, mutta voivat kuitenkin salakavalasti opettaa matkan varrella jotain meistä itsestämme.