Salaisuuden kantaja on hyvä tarina, mutta ei hyvä kirja. Nimittäin tuskailin kirjan kanssa ensimmäiset 200 sivua ja jonkun toisen kirjailijan teos olisi siinä vaiheessa jäänyt kesken, mutta Mortonin armahdin, koska normaalisti hänen teoksensa ovat sopineet loistavasti kevyemmän kirjan tarpeeseeni. 200 sivua on lämmittelyyn - tai ihmettelyyn - on kuitenkin liikaa, vaikka tarina sen jälkeen lähtisikin vetämään. Lisäksi ymmärrän lukuromaanien runsauden idean, jännityksen pitkittämisen ja paisuttamisen, mutta tästä reilusta 600 sivusta olisi voinut karsia kevyesti ainakin 100 sivua ja kokonaisuus olisi säilynyt, luettavuus varmasti parantunut.

Tarinan idea oli kuitenkin hyvä ja loppu ratkaisu onnistui yllättämään (pari juttua arvasin, onneksi suurta kokonaisutta en!). Lopun vuoksi kirja nousikin jo ihan miellyttäväksi. Kliseitä ja naiiviutta löytyy, mutta mitään muuta en odottanutkaan.

Omaan lukukokemukseeni vaikutti paljon se, että etenkin kirjan alussa oli paljon sellaista, mikä ei vain kiinnostanut. Lontoon pommitukset, aivan typeryyksiin asti haihatteleva tyttö, joka ei jaksanut kiinnostaa saati miellyttää, vähän ontuva psykologinen näkökulma... no, toivotaan, että Mortonin loput romaanit ovat enemmän samaa sarjaa aiemmin suomennettujen kanssa.