Sateenkaariportaat on ainakin kaikkea tätä: taitava, monikerroksinen, paljon sanova, kiinnostava, kysymyksiä herättävä, palasista koostuva, palasista koostumaton, taiteellinen, poliittinen, omaleimainen, outo ja nopealukuinen, vaikka välillä teksti tuntuu hitaalta.

Haluan sanoa, että pidin kirjasta. Ja pidinkin. Pidin kaikesta siitä mitä kirja sanoi, mitä asioita se kommentoi. Ääriliikkeiden nousua ja poliisin suuojelua heidän yllään, homovihaa Venäjällä (ja muualla), ihmisten ja kirjallisuuden välistä suhdetta. Lukeeko kukaan enää edes kirjoja? Kirja kommentoi rohkeasti lukemattomia asioita tästä hetkestä ja myös menneistä. Näitä asioita pitäisi nostaa vielä enemmän esiin!

Pidin myös siitä, miten kirja häkellyttää ja jättää kysymyksiä lukijalle. Onko kirjan päähenkilö Egon vain misogynistinen juoppo vai onko elämä koulinut häntä kovin ottein ja tuhonnut mahdollisuuden rakentaviin ihmissuhteisiin vai kuvastaako naisten inhosävyinen kuvaus hänen seksuaalisuuttaan? Onko kaiken takana vain vaikea äitisuhde?

Mutta samaan aikaan kirja hämmensi myös tavalla, joka etäännytti ja teki lukemisesta vaikeaa. Mietin mikä kirjan ydin on vai onko sitä? Tarvitseeko olla? Ehkä ei, mutta koska en löytänyt sitä, kävi minulle lukijana niin, että innokkaasti lukemani alun jälkeen vauhti hidastui ja kiinnostus alkoi lopahdella. Mietin mitä kirja yrittää sanoa ja mihin tässä päädytään, vai päädytäänkö mihinkään. Kirjan alkuun ihastuttanut runsaus alkoi puuduttaa ja toivoin, että sivuja olisi ollut vähemmän. Turhauduin.

Kirja oli hieno, mutta sen poukkoileva tyyli teki siitä myös haastavan luettavan, koska kiinnostus ei meinannut pysyä yllä ja kantaa loppuun asti. Ehkä kirjan tyyli taipui omaan makuuni lopulta liian hienoksi, taiteelliseksi ja erikoiseksi.

Kirjailijan esikoisteos Alma! teki aikoinaan suuren vaikutuksen ja olen vähän pettynyt, ettei toinen teos ollut minulle yhtä suuri lukukokemus.