Vasta Tove Janssonia ja nyt Alice Munroa luettuani ymmärrän, miksen pidä novelleista. Koska en ole lukenut aiemmin hyviä novelleja.

Munron novellit hipovat täydellisyyttä ollessaan eheitä ja kokonaisia, mahduttaessaan sisäänsä kokonaisen elämän, olematta kuitenkaan liiallisia. Ne ovat sopivan lyhyitä luettavaksi yhdellä istumalla, mutta tarpeeksi pitkiä tarjotakseen hyvän tarinan novellikammoiselle. Munron novelleissa yhdistyy realismi, melankolia ja samaan aikaan onni ja ilo. Niissä on jotain todella arkista ja samaan aikaan jotain taianomaista. Ihania, ihania novelleja.

Neljä sydäntä siksi, että minusta pari novellia oli ehkä turhankin samankaltaisia ja että joissakin olisi voinut olla vielä terävämpi kärki. Mutta hyvin lähellä täydellistä novellikokoelmaa ollaan.