On haastavaa, ja ehkä tarpeetontakin, varsinaisesti arvioida teosta, joka on toisen ihmisen henkilökohtainen tarina omasta masennuksesta. Mutta koska tämä kirjoitettu teksti on julkaistu muiden luettavaksi, niin tässä nyt siitä heränneitä ajatuksia.

1. Aihe on aina tärkeä ja omakohtaisuus antaa enemmän kuin kliininen (onkohan tämä nyt edes oikea termi tälle) selitys siitä mitä masennus on. Ainakin näin itse koen. Olipa sairaus mikä hyvänsä.

2. Saastamoinen avaa rohkeasti tuntemuksiaan ja ajatuksiaan masennuksen aikana ja siihen liittyen. Arvostan, koska harva uskaltaisi olla näin rehellinen, näin auki.

3. Kirja on lyhyt, sen lukee nopeasti. Ohuuden ansiosta tähän on myös helpompi tarttua kuin johonkin 300 sadan sivun eepokseen. Ehkä jaksaa lukea silloinkin, kun ei oikeastaan jaksaisi lukea. Tai sitten ei jaksa.

4. Joitakin on tuntunut häiritsevän Saastamoisen kirjoitustyyli ja etenkin kirosanojen viljely. Minua ne eivät, yllättävää kyllä, häirinneet. Minä pidin tästä rouheasta, rehellisestiä ja jotenkin ehkä syvältä kumpuavasta vittusaatanasta. Tyylin ansiosta muuten raskas aihe myös muuttui sellaiseksi, jolle sai välillä nauraa. Loppua kohden kyllä muutamassa kohdassa tosi runsaat kirosanaryöpyt vähän hankasivat vastaan. Oli varmaan kisoranamitta siinä kohtaa täynnä.

5. Avaa masennusta hyvin, mutta myös sitä miten yhteiskunta ja ylipäänsä ihmiset tuntuvat suhtautuvan masennukseen. Minusta masennukseen ei tarvitse ehkä suhtautua mitenkään niin kauan kun sitä ei itse ole kokenut. Koska ilman omaa kokemusta ei oikeasti voi tietää miltä se tuntuu.