Anna Liisan voisi helposti tulkita taas vain yhtenä alistettuna naisena, joka rypee kohtalossaan ja alistuu muiden tahtoon. Viejinä ovat vuorotellen niin miehet kuin oma perhekin. Viimeistään lopussa kuitenkin ymmärtää miten suurta taakkaa noin nuori tyttö on joutunut kantamaan, ja miten valtavan painava se on hänen harteillaan ollut. Möykky rinnassa on ollut neljän vuoden ajan, ja vaikka sen on voinut ehkä hetkellisesti unohtaa, se ei ole kuitenkaan mihinkään hävinnyt. Muiden ohimennen sanotut lauseet voivat toisinaan muistuttaa tapahtuneesta. Tällaisen tunteen kantamiseen tarvitaan jo äärimmäistä voimakkuutta. Tästä kuitenkin päästään siihen, miten Anna Liisa lopulta tulee lopulliseen päätökseensä. Melkoisen ylipaatoksellinen loppukohtaus ja ehkä jopa hieman epäuskottavan äkkinäinen. Toisinaan vuorosanatkin vaikuttavat toisteiselta jahkailulta.

Näytelmä kuitenkin ansaitsee kiitosta ja arvostusta siitä, miten se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin syyllisyyden lisäksi. Miehet voivat tällaisissa tapauksissa halutessaan jatkaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. He voivat seikkailla maailmalla ja olettaa jonkun aina heitä odottavan. 1800-luvun Suomi vaikuttaa äärettömän ankealta paikalta, jossa Jumalaa pelkäävät ihmiset ovat äkkiä tuomitsemassa ja surkuttelemassa. Naiset ovat vastuussa lapsiin liittyvistä asioista, ja Anna Liisa saa tilanteessaan niskaansa ne kaikkein rankimmat syytökset. Lopun koittaessa Anna Liisa ei kuitenkaan vapaudu taakastaan täysin sisäisestä vahvuudestaan huolimatta, sillä hyviäkin ihmisiä täytyy rangaista virheistään. Koska Anna Liisa saakaan olla Anna Liisa? Omanlaisensa persoona, vapaa muiden vaikutuksesta ja ohjailusta?

Entä voisiko yli 100-vuotiaasta näytelmästä poimia jotain 2000-luvullekin ajankohtaista?